Mediamyrskyn keskellä. Hiljaisuus puolueen sisällä

Kaksi edellistä kirjoitustani käsittelivät yksityiskohtaisesti, millaisia linjanmuutoksia Perussuomalaisten tulisi tehdä ollessaan osa Kokoomuksen johtamaa hallitusta. Jos et ole niitä vielä lukenut, suosittelen tutustumaan niihin. Linkit kirjoituksen lopussa.

Samaan aikaan on ollut mielenkiintoista seurata, kuinka suomalainen media on jatkanut puolueen vaalitappion ruotimista huomattavasti intohimoisemmin kuin mitä puoluejohto itse on katsonut aiheelliseksi. En ihmettele. Politiikassa hiljaisuus on usein turvapaikka kriisin keskellä. Mutta se ei ole strategia. Se on tyhjiö, jonka täyttävät muut.

Hajaannuksen haamu. Historia varoittaa

Vuosi 2017 on yhä muistissa. Perussuomalaiset hajosi sisäisesti, ja osa hallitusministereistä jäi virkoihinsa turvatakseen oman taloudellisen asemansa, ei puolueen tulevaisuutta. Tämä ei ollut poikkeus, vaan esimerkki suomalaisesta poliittisesta perinteestä, jossa järjestelmä palkitsee niitä, jotka oppivat käyttämään sitä hyväkseen.

Tänään puolueen johto ei ehkä ole henkilökohtaisesti samassa tilanteessa, mutta poliittinen pohja on heikompi kuin vuosiin. Jatkuuko kannatuslukujen lasku, vai onko puolue olemassa vain eduskuntavaaleja varten? Sen tulemme näkemään pian.

Toivoa tuhkasta. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ilmapiiri

Moni, erityisesti poliittiset kilpailijat ja yksipuolisesti viritetty media, toivoo Perussuomalaisten lopullista romahtamista. Mutta toive on ennenaikainen.

Yksikään niistä ongelmista, joita puolue on nostanut esiin, ei ole kadonnut. Suomen talous on matkalla kohti jyrkänteen reunaa. Velkaantuminen jatkuu. Julkinen sektori paisuu hallitsemattomasti. Keskiluokka heikentyy vuosi vuodelta. Ja mikä pahinta, rakenteellista korruptiota ei edes yritetä kitkeä.

Rakenne mätänee. Mutta pinnan alla hiljaa tiedetään

Suomen poliittinen järjestelmä on yksi Euroopan keskinäisriippuvaisimmista. Poliitikot, media, viranomaiset, tutkijat ja asiantuntijat toimivat verkostossa, jossa kaikki elävät samasta verovaroin täytetystä laarista. Siksi todellinen järjestelmäkritiikki on harvinaista ja usein vaiennettua. Kritiikkiä ei tukahduteta sensuurilla, vaan rahoituksella. Kun toimeentulo on kytketty järjestelmään, kukaan ei uskalla purkaa sitä.

Moni paikallislehti ja alueellinen media olisi jo kaatunut, elleivät kunnat ja valtion virastot syöttäisi niille vuosittain miljoonia euroja ylihinnoiteltuun mainostilaan ja näennäisiin viestintäkampanjoihin. Kotikaupunkini Vantaa on tästä tyypillinen esimerkki. Kaupunki käyttää yli miljoona euroa vuodessa markkinointiin, josta merkittävä osa päätyy konkurssikypsälle Vantaan Sanomille.

Median taloudellinen riippuvuus julkisesta sektorista rajoittaa sananvapautta ja rapauttaa demokratian perustaa. Kun samat verovarat kiertävät puolueettomiksi kutsuttujen viestinten kautta takaisin järjestelmää pönkittäviin kertoimiin, kansalaiskeskustelu muuttuu hallinnoiduksi. Tässä pelissä Perussuomalaiset ovat olleet järjestelmälle vieras elementti ja juuri siksi osittain median vihamielisyys puolueen suuntaan on niin systemaattista.

Tilanne muistuttaa Italiaa, jossa televisio vuosien ajan tuotti järjestelmän ehdoilla pehmennettyä viihdejournalismia. Suomessa ilmiö on salakavalampi. Se on normalisoitu. Media ei enää vain raportoi vallasta, vaan se on osa valtaa ja sen lojaalisuus kuuluu niille, jotka pitävät järjestelmää pystyssä.

(Tästä median ja julkisen sektorin näkymättömästä liitosta kerron lisää lähiaikoina.)

Murroshetki. Pelastuksen avaimet ovat niillä, jotka uskaltavat luopua mukavuudesta

Tänä sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä, voin todeta rauhallisin mielin. Perussuomalaiset nousevat vielä. Mutta tärkeää ei ole se, tapahtuuko nousu nykyisen vai uuden johdon kautta. Tärkeää on se, palaako puolue perusarvoihinsa.

Sen on luovuttava politiikasta, joka ei kestä päivänvaloa. Taloudelliset intressit eivät saa ohjata puolueen suuntaa. Protestiliikkeen on uudistuttava, mutta juuri perusarvojensa pohjalta. Syvemmältä. Laajemmilla hartioilla.

Uudistumisen resepti. Rohkeutta nähdä isommin

Yksipuolinen maahanmuuttokeskustelu ei enää yksin riitä. Tarvitaan laaja uudistusohjelma, joka yhdistää kansallisen itsemääräämisoikeuden, talousrealiteetit, hallinnon purkamisen ja ennen kaikkea rakenteellisen korruption kitkemisen.

Suomi ei voi jatkaa järjestelmällä, jossa jokaisella on oma ”puli” pidettävänään. Virasto, tukiohjelma, hankekonsultti, viestintäalusta. Rakenne on paisunut kerros kerrokselta, ja nyt se uhkaa sortua omaan painoonsa. Hallintoa on purettava rehellisesti ja rohkeasti, ei näennäisillä tehostamisohjelmilla.

Nyt on aika esittää jotakin suurta. Viisi kuntaa voisi olla viisi hyvinvointialuetta. Viisi ministeriötä ja viisi keskusvirastoa voisi riittää maalle, jossa on 5,5 miljoonaa asukasta. Ehkä ei heti, mutta vähintäänkin suunta on oikea. Siinä olisi alku kevyemmälle ja vastuullisemmalle Suomelle.

Samalla Perussuomalaisten on ymmärrettävä, että muutos ei tapahdu täyttämällä järjestelmä omilla nimillä. Jos puolue alkaa miehittää virkoja kuin hidalgo hidalgon paikalle, se jatkaa juuri sitä rakennetta, jonka sen piti purkaa. Uudistuksen ydin ei ole siinä, kuka saa vallan, vaan miten valtaa käytetään.

Julkinen sektori voi keventyä ja tehostua vain, jos sen johtoon nousevat pätevät ja riippumattomat ihmiset. Ei poliittisin sidoksin valitut vallankäyttäjät, joiden uskollisuus kuuluu verkostoille, ei kansalle.

Nousevat toisinajattelijat

On helppo olla osa laumaa. Se tuntuu turvalliselta. Mutta totuus ei synny mukavuudesta. Se syntyy paineesta ja suunnasta.

Nyt on turvallista olla lampaita. Mutta se ei kestä ikuisesti.

Jonain päivänä susia on useampi.

Ja silloin, viimeistään, alkaa Perussuomalaisten ja Suomen ylösnousemus.

Tämä päättää kirjoitussarjan, joka etsi vastauksia Perussuomalaisten suunnasta. Toivon, että pääsiäinen tuo esiin myös uudistumisen voiman. Hyvää pääsiäistä.

Blogisarja, osa 1: Yhteisövero 0 % – mahdollisuus, ei lahja

Blogisarja, osa 2: Rikkaiden veroale on harha