Nykyinen Uusi Suomi ei ole alkuperäinen. Se on poliittisesti steriloitu jäljitelmä. Lehti joka käyttää historiallista nimeä samalla tavalla kuin rappeutuneet instituutiot käyttävät menneisyyden symboleja.

Harva nuori suomalainen ymmärtää, mistä Uuden Suomen historia alkaa. Sen historia ei ala vuodesta 2007 eikä vuodesta 1919, vaan vuodesta 1847, jolloin syntyi Suometar. Sen perillinen Uusi Suomi kasvoi vuosikymmenten aikana suomalaisen porvarillisen, kristilllisyyden ja kansallismielisyyden ajattelun keskiöön. Aikana jolloin suuri osa Suomen eliitistä oli valmis myymään selkärankansa kommunismille.

Kylmän sodan Suomessa Uusi Suomi kuului niihin harvoihin instituutioihin, jotka uskalsivat asettua vastustamaan suomettumisen mädättävää henkeä. Se ei ollut täydellinen lehti, eikä Kokoomus ollut täydellinen puolue, mutta sillä oli selkärankaa aikana, jolloin liian moni vaikeni. Kansa, joka menettää selkärankansa, lakkaa olemasta vapaa kansa ja muuttuu pelkäksi massaksi. Sellaista tilaa voisi kutsua Zomilandiaksi, ja moni näkee valitettavia yhtäläisyyksiä myös nyky-Suomen kehityksessä.

Siksi vuoden 1991 tapahtuma ei ollut vain yhden sanomalehden kaatuminen. Se oli symbolinen hetki, jolloin suomalainen oikeisto luopui omasta identiteetistään.

On tragikoomista, että samalla hetkellä kun Neuvostoliitto romahti ja sosialismi paljastui koko maailmalle moraalisesti, taloudellisesti ja inhimillisesti konkurssiin menneeksi ideologiaksi. Samaan aikaan Suomessa haudattiin yksi niistä harvoista instituutioista, jotka olivat tätä vuosikymmeniä vastustaneet.

Mutta historia ei päättynyt siihen. Se kääntyi irvokkaammaksi.

Kun vanha sosialismi menetti uskottavuutensa, sen tilalle ei noussut tervettä konservatiivista vastavoimaa vuoden 1991 jälkeen, vaan uusi, naamioitu versio samasta vallanhalusta. Luokkataistelu vaihtui identiteettitaisteluun, marxilainen talousoppi uusmarxilaiseen kulttuuriteoriaan, ja avoin vallankumousretoriikka korvattiin moraalisella painostuksella.

Yliopistot, media ja osa julkisesta sektorista ajautuivat tämän kehityksen myötä ideologisen yksisilmäisyyden valtaan, ja alkoi vuosikymmeniä jatkunut yhteiskunnallinen pahoinvointi, jonka seuraukset näkyvät yhä selvemmin nykyajassamme.

Sitten joku, joka ei ymmärtänyt Uuden Suomen historiaa, päätti kaivaa nimen haudasta.

Uutta Suomea ei palautettu puolustamaan niitä arvoja, joiden vuoksi lehti aikanaan perustettiin. Se palautettiin brändiksi ja koristeeksi, historian kuoreksi ilman sen sisältöä. Käytännössä nimi valjastettiin palvelemaan täysin toisenlaista aikakautta, jossa lehden alkuperäiset ydinarvot oli sivuutettu ja korvattu kansainvälisesti hyväksytyllä teknokraattisella maailmankuvalla.

Nykyinen Uusi Suomi ei ole konservatiivinen.

– Se ei ole kristillinen.
– Se ei ole kansallismielinen.
– Se ei ole edes aidosti kapinallinen.

Uusi Suomi on nykyään järjestelmän hyväksymä näennäinen porvarillinen vaihtoehto, joka ei enää tunnista omia juuriaan. Se muistuttaa luurankoa ilman lihaa, jonka ulkokuori on tallella, mutta sisältö on kadonnut.

Käytännössä se on sulautunut samaan ideologiseen massaan kuin muutkin valtamediat. Se hyväksyy kaikki modernin progressiivisen aikakauden pyhät opit ilman kriittiä.

Kokoomuksen historia – ei Pekkaa pahempi

Samaan aikaan Kokoomus kävi läpi saman rappeutumisen. Puolue, jonka selkäranka oli aikanaan koti, uskonto ja isänmaa, alkoi muuttua yleispuolueeksi. Tärkeintä oli hyve ja olla kansainvälisesti hyväksyttävä, eurooppalaisesti salonkikelpoinen ja moraalisesti ajan hermolla. Aatteellinen selkäranka vaihdettiin hallintokelpoisuuteen, periaatteet heitettiin romukoppaan ja kansallinen etu kansainväliseen verkostoitumiseen.

Kun oikeisto lakkaa olemasta oikeisto, kansa etsii uuden vaihtoehdon.

Perussuomalaisten nousu ei ollut poikkeus eikä vahinko. Se oli väistämätön seuraus siitä, että vanha oikeisto petti oman kansansa ja hylkäsi perusäänestäjänsä. Kokoomuksen taakse jäivät ne, jotka kuvittelivat hyötyvänsä sen politiikasta omassa lompakossaan, sekä ne, joille pienen maan hyvä veli -verkostot, henkilökohtainen asema ja oman taloudellisen edun tavoittelu menivät kansallisen edun edelle.

Kun kansallinen porvarillisuus luopui selkärangastaan, syntyi tyhjiö. Politiikassa tyhjiö ei koskaan jää täyttymättä. Perussuomalaiset nousivat täyttämään sen tilan, jonka vanha oikeisto jätti avoimeksi omalla petoksellaan.

Nykyinen Uusi Suomi ei siis ole alkuperäisen Uuden Suomen uudelleensyntymä. Se on sen historiallisen perinnön kaupallinen hyväksikäyttö. Nimi säilytettiin, jotta ihmiset muistaisivat menneisyyden, mutta sisältö muutettiin sellaiseksi, ettei se enää uhkaa ketään vallassa olevaa.

Ja juuri siksi Suomen mediakenttä on nykyään yhdenmukainen. Jokainen toimittaja on toisensa kopio ja kaikki ovat kasvaneet samanlaisessa tietoisesti johdetusssa ympäristössä, jossa vaihtoehtoisia aatteellisia lähtökohtia ei enää aidosti kohdata. Juuret katoavat ja historiallinen ymmärrys kapenee. Kirjoitukset alkavat muistuttaa toisiaan, uudestaan ja uudestaan.

Ei siis ole ihme, että monet instituutiot on koulutettu, kasvatettu ja palkittu ajattelemaan samojen ideologisten rajojen sisällä. Kun suuret mediat, yliopistot, viranomaiset ja kulttuurilaitokset alkavat puhua samaa kieltä ja jakaa saman moraalisen viitekehyksen, kyse ei enää ole pluralismista vaan järjestelmästä, jossa moniarvoisuus jää esteettiseksi kulissiksi.

Demokratia ei kuole tankkeihin kaduilla. Se kuolee, kun kansalaisille jää valittavaksi vain eri sävyjä samasta hyväksytystä totuudesta.