Suomessa on noin 300.000 liito-oravaa. Siis kolmesataatuhatta. Tuo vekkuli eläin on yleinen koko pohjoisella havumetsävyöhykkeellä Suomesta aina Venäjän Kauko-Itään ulottuvalla valtavalla alueella. Yhteensä liito-oravia on kymmeniä miljoonia. Siksi en voi mitenkään ymmärtää, että eläin olisi äärimmäisen uhanalainen, kuten kaikensorttiset viherpiipertäjät antavat ymmärtää. Voitaneen jopa sanoa, että heidän taholta kyseessä on jonkinlainen viherterrori.

Tänään Helsingin Sanomissa oli aiheeseen liittyen hyvin kuvaava juttu. Lehdessä oli kartta Espoon liito-oravahavainnoista. Niitä oli satoja, vaikka kyseessä on kaupunkialue. Sinänsä on hyvä, että on liito-oravia, mutta kun niiden varjolla vaikeutetaan yhteiskunnan toimintaa aivan kohtuuttomasti, niin silloin ollaan täysin hakoteillä. Monin paikoin esimerkiksi Espoossa liito-oravien papanoiden löytyminen on este asuinalueiden kaavoittamiselle. Kyllä liito-oraville sopivia elinalueita löytyy harvaan asutulta maaseudulta aivan riittävästi.

Minä ymmärrän omasta mielestäni aivan hyvin, että luontoa on suojeltava. Rohkenen näin julkisesti jopa kehaista, että henkilökohtaisesti olen tehnyt käytännön toimia suojelun hyväksi enemmän kuin useimmat ns. luontoaktivistit. Luonto on minulle kaikki kaikessa, ja siksi asun ympärivuotisesti korven keskellä.

Viherpiipertäjien ja minun näkemykset eroavat siinä, että näitäkin asioita pitäisi ajatella järjellä ja kiihkottomasti. Silloin kun on tarvetta suojeluun, niin silloin on ehdottomasti tehtävä niin. Mutta on myös kyettävä joustamaan lukkoonlyödyistä näkökannoista, kun siihen on perustellut syyt.