Vuonna 1994 Tshetshenian presidentti Dzhohar Dudajev, eräänlainen tshetsheenien Mannerheim, selitti tummien pilvien kerääntyessä hänen vuoristotasavaltansa ylle lähipiirilleen, että ei tässä mitään tosi hätää ole. ’Minä tunnen venäläiset, eivät he niin hulluja ole että hyökkäisivät tänne’. Valitettavasti kokenut neuvostokenraali, joka oli johtanut Tarton sotilaslentokenttää ja ystävystynyt monien virolaisten kanssa erehtyi. He olivat niin hulluja että hyökkäsivät ja saivat aikaan seitsemän vuoden loputtoman kalliin ja kuluttavan kaaoksen Kaukasukselle säteilemään Venäjälle.

Eikä tämä ole venäläisten erikoisuus, ei edes massamurhien suurmestari Stalin voinut uskoa 1941, että uutiset joukkojenkeskityksistä merkitsisivät Hitlerin oikeaa hyökkäyshanketta, eihän nyt rationaalinen poliitikko järjestä itseään kahden rintaman suurvaltasotiin… Mutta järjestihän sittenkin, vaikka tulokseksi tuli rationaalisesti odotettava, eli Natsi-Saksan täydellinen tuho.

Eikä viime viikkoina Ukrainan johdossa, eikä omassa tutkijankammiossani, otettu kunnolla vakavasti vain tavanomaiselta säikyttelymanööverilta ulkonaisesti näyttävää sekavaa joukkojensijoittelua pitkälle rajalle. Onhan niin lännessä kuin idässä jo vuosia innostuttu jättimäisiin, äkkiä kasaanpantaviin ’sotaharjoituksiin’ tyytymättömyydenilmaisuna siitä tai tuosta. Varoituksetkin kun vielä tulivat mahdollisimman puolueellisilta tahoilta aivan väärien päivämäärien kera. Ukrainan presidentti Zelensky julisti osittaisen liikekannallepanon vasta keskiviikkona, päivää ennen hyökkäystä ja täysliikekannallepanon vasta sen jo vyöryessä.

Venäjälle ei suuruudenhullu yritys alistaa vanhanaikaisella tankkien hurraa-rynnistyksellä aivan liian iso ja liian syvästi vastentahtoinen maa, lupaa mitään muuta kuin tulevia kriisejä ja järistyksiä. Syvän symbolisesti valloitettiin ensimmäiseksi Tshernobylin säteilevä ydinvoimalaraunio. Viimeisetkin henkiset liimat sitoa Venäjä ja Ukraina yhteen repesivät saman tien lopullisesti.

Mutta tämä kansakunnan lopullinen kirkastuminen ei tietenkään ole mikään lohtu ukrainalaisille, jotka joutuvat varautumaan synkkiin vuosiin maailmanpolitiikan hehkuvassa ytimessä ainoana ystävänään omat sotavoimansa. Talouspakotteet eivät niissä auta sitä yhtään. Ja USAn sotilaallisen puuttumisen asioihin on Biden jo aiemmin tyrmännyt. Kahdeksanvuotinen sitkeä Naton jäsenyyden kärttäminen ei ole tuonut puolueettomuudesta luopuneelle Ukrainalle muuta kuin Venäjän vihat päälle. Aseita myydään jopa keskeisten Nato-maiden puolelta sille todella kitsaasti –vieläpä sodan jo alettuakin.

Selvää on, että Venäjän äkillisen innostuksen takana sotilaalliseen suurseikkailuun, jota se vältteli 2014 kuin ruttoa, on jonkun uuden mielialoja juovuttavan kummisedän saanti. Se voi olla vain Kiina, jolla on toki varoja kevyesti neutralisoida pakotteet. Huomattakoon myös mielenkiintoinen seikka, että tosiaan vaikuttaa siltä, että Putin on odotellut olympialaisten loppumista, ennen kuin lähti finaaliinsa. Mutta mitä Venäjää omien intressiensä puolesta kiinnostaisi Kiinan olympialaisten imago? Mutta jos hetki on valittu sen sopivuuden pohjalta Kiinalle, on sen täytynyt olla mukana mitä läheisimmässä suunnittelussa.

Ei ole vaikea ymmärtää, että tätä esimerkkiä ei kannata Suomen toistaa: Naton jäsenhakemus Venäjän naapurina toimisi takuuvarmasti karhun paikallekutsujana, ja aikayksikköjä nopeammin kuin Nato pystyisi tekemään päätöstä jäsenyyden hyväksymisestä. Puheessaan hyökkäyksen torventöräytyksenä Putin nimesi perusteluksi sille juuri Naton jatkuvan laajentumisen ja Naton itse ”pelkäksi Amerikan ulkopolitiikan instrumentiksi”. Näissä oloissa jokainen uusi liittyminen Natoon olisi Putinin katkera arvovaltatappio, jota jo sen vuoksi itsessään ei siedettäisi.

Mitä Suomen sen sijaan kannattaa tehdä, on jatkaa normaalia elämäänsä. Jokainen tietää, että vaarallisiin ja epävakaisiin tyyppeihin törmätessä on viisasta jatkaa rauhallisesti ja hermostumatta sitä, mitä oli tekemässä.

Ja vastaavasti puolustussodan on pystyttävä toimimaan täysipainoisesti yksinäisyyden oloissa, kuluista riippumatta. On pidettävä tarkasti huolta, että armeijassa on kaikki kunnossa, valmiudessa ja käyttökelpoisena myös silloin, kun lisäosia, tiedustelutietoja jne. ei ole saatavissa keneltäkään ja liikekannallepanot toteutetaan erikoisnopeasti.

Tämä myös riittää, sillä tavalla tai toisella pitkäaikaiseksi jäävä Ukraina-seikkailu näyttää, että Venäjä muine konflikteineen tuskin koskaan pystyy keskittymään toimintaan vain Suomea vastaan. Kaakkois-Euroopassa ei tule olemaan pitkään rauhallista. Kunnon tappeluitten keskellä intokin uusien sellaisten hankkimiseen usein koviltakin kundeilta kummasti kylmenee.