Ympäristöministeriön yli-insinööri Jorma Kaloinen ja Suomen ympäristökeskuksen suunnitteluinsinööri Johanna Kallio kommentoivat julkisuudessa epäilyjäni huonosti toimivien jätevesipuhdistamojen syy-yhteyttä uimavesien saastumiseen. He pyrkivät erilaisilla perusteilla kumoamaan epäilykseni, mutta eivät vihjanneetkaan että asiaa voisi tutkia.

Ettei jää epäselvää, korostan jätevesien puhdistamisen tärkeyttä ympäristön ja vesistöjemme kannalta. Ongelmana vaan on, ettei kaikki nykyisin vaadittavat laitteet toimi, eikä viranomaiskäytäntö tue tosiasiallista ja kustannustehokasta jätevesien puhdistamista. Viranomaiset painostavat ihmisiä hankkimaan kalliita laitteita, joiden huolto ja ylläpito maksaa maltaita. Viranomaistoiminta ei kaikilta osin siedä päivän valoa. Toimistaan Suomen ympäristökeskus on saanut moitteita oikeuskanslerilta 24.5.2012.

Uimavesien saastumisen syynä ei kuitenkaan ole omakotiasukkaiden pienpuhdistamot, vaan saastuminen voi johtua nimenomaan suuremmista kyläpuhdistamoista ja/tai jätevesipumppaamoista.

Kaloinen ja Kallio kirjoittavat: ”Kyläpuhdistamojen määrä on siirtoviemäreiden rakentamisen myötä vähentynyt ja jätevedet johdetaan suurempiin puhdistuslaitoksiin.” Tässä voikin olla villakoiran ydin. Tällaisissa siirtoviemäreiden pumppaamoissa ei ole nykyisin sähkölle varajärjestelmiä. Sähkökatkoksen sattuessa kaivo täyttyy hetkessä, ja sen jälkeen jätemassa ohjataan ylivuotoputkesta suoraan maastoon, josta se sitten valuu vesistöihin. Pumppaamo voi palvella satoja talouksia, joten jäteveden määrä maastoon voi olla erittäin suuri. Sähkökatkokset voivat kestää tunteja, jopa vuorokausia. Tämäkin kannattaisi ympäristökeskuksen tutkia, eikä tyrmätä lonkalta.

Lisäksi Kaloinen ja Kallio tyrmäävät saoskaivopuhdistuksen. Tässä on se toinen villakoiran ydin. Viranomaisten virheiden piilottelu ja siitä johtuva näköalattomuus.

Kun arvostelen viranomaisten toimintaa, niin on kohtuullista että tarjoan myös ratkaisun.
Parikymmentä vuotta sitten alettiin maassamme vaatia kolme saoskaivoa jäteveden puhdistuksessa. Ne taitavat ollakin jo lähes kaikissa haja-asutusalueen talouksissa. Nämä kaivot voidaan hyödyntää täyttämään tiukentuneet päästörajoitukset ilman kalliita uusinvestointeja. Menetelmä on seuraava:

Ensimmäiseen kaivoon tuodaan viemäri kuten ennenkin. Siinä tapahtuu orgaanisen aineen poisto.

Toisessa kaivossa tapahtuu ammoniumin muuttaminen nitraattimuotoon (nitrifikaatio), joka vaatii keskimmäiseen kaivoon ilmastuksen. Tämän voi hoitaa sadan euron kompressorilla, josta letku lasketaan kaivon pohjalle.

Kolmannessa kaivossa nitraatti voi pelkistyä typpikaasuksi (denitrifikaatio), jos se palautetaan viimeisestä selkeytyskaivosta prosessin ensimmäiseen kaivoon, jossa on hapeton hiiltä sisältävä osasto. Tämä tehdään ajastimen takana toimivalla pumpulla. Pumpun hinta on noin satasen verran.

Fosforin poistamista voidaan tehostaa kemialla, joko manuaalisesti lisäämällä tabletti vessareissulla pönttöön tai esim. logiikkaohjatusti käyttämällä nestemäistä fosforin sidontaa (esim. ferrisulfaatti).

Edellä kerrottu menetelmä ei vaadi maasuodatusta (joka on todettu toimimattomaksi Tekniikan Maailman testissä) ja puhdistaa jätevedet paremmin kuin markkinoilla olevat pienpuhdistamot. Laitteiden investointikustannukset ovat alle 300 euroa + tarvittaessa sähkön veto. Käyttökustannukset ovat murto-osa nyt vaadittuihin järjestelmiin. Kaivoja kasvattamalla menetelmä sopii myös kyläpuhdistamoksi.

Sen sijaan, että viranomaiset edistävät haja-asutusalueen asukkaiden rahastusta, josta tarjotaan vastineeksi huolta ja murhetta, olisi heidän viranomaisena suhtauduttava neutraalisti jätevesiohjeistukseen ja neuvontaan.

Nykyinen jätevesiasetus onkin kumottava ja uusi säädettävä sellaiseksi, ettei se mahdollista haja-asutusasukkaiden ja mökkiläisten laillista ryöstöä, edes viranomaisten avustuksella.