Luin Juha Kauppisen kirjan ”Monimuotoisuus”, joka käsittelee Suomen luonnon monimuotoisuuden katoamista osana maailmanlaajuista biodiversiteetin hupenemista. Opus käsittelee monimuotoisesti ja syvällisesti mitä keskeisintä globaalia ongelmaa, joten tässä pureskellaan hieman sen sisältöä.

Kasvi- ja eläinlajit ovat kehittyneet miljoonien vuosien kuluessa, mutta ihminen on vaarassa hävittää suuren osan lajeista vain kymmenissä tai sadoissa vuosissa. Kauppisen kirjan mukaan pelkästään vuoden 1990 jälkeen maapallon erämaa-alueista on hävitetty kymmenesosa (viittaus Science-lehdessä julkaistuun tutkimukseen). Yllättävän usein suojellutkaan alueet eivät ole turvassa. Jos riittäviin toimiin ei ryhdytä, häviämiskierre jatkuu Kauppisen mukaan, kunnes ollaan nollassa, koska eliöt ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja riippuvaisia toisistaan ekosysteemeissä. Kauppinen on kehityksen ja sen huolestuttavuuden suhteen oikeassa, mutta eivät luonnonvaraiset kasvi- ja eläinlajit varmasti hupene kokonaan, koska osa on generalisteja, ”joka paikan eliöstöä”, jotka hyötyvät muiden lajien sukupuutoista. Toisaalta ihminen saattaisi selvitä luonnon tuhoutumisesta, sillä suunnitteleehan ihminen muuttoa Kuuhunkin, jossa aikoisi pärjätä ilman luonnon ekosyysteemejä. Proteiiniravintoakin ollaan saatu kehitettyä vastikään ilmasta. Mutta kuinka suuren ihmismäärän maapallo pystyisi elättämään ilman toimivia luonnon ekosysteemejä? Varmasti mitättömän vähäisen nykyiseen väestömäärään nähden. Elämisen laatu romahtaisi mitä ilmeisimmin aika alhaiselle tasolle. Masennus on jo nyt yleisin kansantauti Suomessa – varmasti pitkälti ihmislajille luonnottoman elämänmallin seurauksena – kuinka sen merkitys räjähtäisi, jos luonto tuhotaan lähes kokonaan maapallolta!

Luonnon monimuotoisuutta uhkaavat ennen kaikkea elinympäristöjen tuhoaminen ja pirstominen sekä ilmastonmuutos, jossa lämpötila uhkaa nousta kymmenisen kertaa nopeammin, ja kiihtyessään jopa 65 kertaa nopeammin verrattuna lämpenemisnopeuteen viime jääkauden lopulla (kirjassa viitataan Science-lehden artikkeliin). Eliöiden on vaikeaa ehtiä reagoida näin nopeaan muutokseen. Suomen kaltaisessa vähäväestöisessä maassa, jossa luontoa on tiheään asuttuun Länsi-Eurooppaan verrattuna vielä paljon jäljellä, elinympäristöjen suojeluun panostaminen on kuitenkin ensisijaista hiilineutraaliustavoitteisiin verrattuna. Monesti osa porukasta täällä väittää, että meillähän metsää riittää, ei pitäisi olla valittamista, mutta silloin ei tiedä toimivista ekosysteemeistä, eikä luonnosta mitään.

Yleensä talousmetsät ovat lajistoltaan köyhiä ja siksi myös haavoittuvaisia. Ekosysteemin vakaus liittyy tutkimusten mukaan sen monimuotoisuuteen. Eläin- ja hyönteislajisto eivät niissä juuri viihdy vierailevia puuntaimien rouskuttajia lukuun ottamatta. Esimerkiksi linnuille ne eivät sovellu, koska ne ovat liian aukeita, jolloin petolinnut nappaavat pikkulinnut helposti. Pölyttäjät taas ovat erikoistuneet eri kasvilajeihin, joita yksipuolisista talousmetsistä ei löydy.

Metsät ovat tietenkin suomalaisille tärkeä vientituote, mutta ihmiselle on pitkässä juoksussa edullisinta huolehtia, että luonnontilaisia metsiä olisi riittävästi talousmetsien lomassa. Ilmaston lämmetessä talousmetsiin iskevät entistä helpommin myös tuholaiset, kun niissä ei ole petohyönteisiä ja lintuja kurin pitäjinä. Saksassa onkin tutkittu, että sekametsät ovat taloudellisesti kannattavimpia, koska ne eivät ole yhtä haavoittuvia olosuhdemuutoksille kuin yhden puulajin monokulttuurit. Metsissä pitäisi olla myös kaikenikäisiä puita. Vanhoja talousmetsiä kuusineen on kuitenkin hakattu paljon viime vuosina, koska nykyään suositellaan hakkaamaan koko metsikkö, jos sieltä löytyy kirjanpainajia. Talousmetsistä juuri nämä vanhat ovat lajistoltaan monimuotoisimpia. Näin monimuotoisuuden tuho kiihtyy entisestään.

Moni kuitenkin ajattelee, että onhan laajan Suomen pinta-alasta suojeltu 10 % – ihan mukavasti. Eliölajien monimuotoisuuden ja säilymisen kannalta on kuitenkin oleellista, missä suojelualueet sijaitsevat. Suojelu on painottunut niukkalajisempaan Pohjois-Suomeen, jossa kasvukausi on lyhyempi ja luonnon taloudellinen hyödynnettävyys heikompaa. Etelä-Suomessa luonnontilaisia metsiä on Kauppisen mukaan vain noin 1-3% pinta-alasta. Lisäksi suojelualueetkaan eivät ole turvassa hävitykseltä. Esimerkiksi ulkomaiset kaivosyhtiöt saavat yhä temmeltää vapaasti maassamme malmia etsien ja kaivosvarauksia tehden, myös luonnonsuojelualueilla. Myös pohjoisen suojelualueet ovat Kauppisen mukaan joutuneet suureen vaaraan vuosituhannen vaihteesta lähtien. Metallien kysynnän ennakoidaan kasvavan räjähdysmäisesti. Paradoksaalisesti uusiutuvan energian akut ja tuulivoimalat ovat eräs syy tähän kasvuun.

Ongelmana on tyypillisesti myös suojelualueiden suppeus. Suojelualueet ovat usein niin pieniä, etteivät ne kykene ylläpitämään lajistoa pitkällä aikavälillä, koska uhkana on sisäsiittoisuus tai paikallisia populaatioita kohtaava yllättävä satunnaisvaihtelu, joka hävittää populaation. Suuret pedot vaativat myös laajoja, yhtenäisiä suojelualueita säilyäkseen. Suojelualueita on toki pyritty verkostoimaan jo pitkään viheryhteyksillä, mutta tämä ei selvästi riitä. Kauppisen mukaan esimerkiksi Etelä-Suomen soiden perhosten populaatiot tulevat katoamaan heikon kytkeytyneisuuden vuoksi. Suojelualueiden ympärille tulisi jättää myös laajoja suojavyöhykkeitä, jotta lajisto niissä säilyisi.

Lajiston monimuotoisuuden kannalta tärkeinä elinympäristöinä mainitaan kirjassa myös niityt ja suot. Niityt ovatkin myönteinen esimerkki ihmisen toiminnasta – perinteisessä maataloudessa – joka on edesauttanut Jääkauden vetäytyvän jään perässä Suomeenkin saapuneita lajeja selviytymään maassamme. Alunperin niittyjen ja ketojen lajit ovat eläneet jo mammuttien ja muiden ruohonsyöjien laidunruohostoilla, joten ne eivät ole ihmisen aikaansaannosta ja siten jollain tapaa keinotekoisia ja vähempiarvoisia. On tutkittu, että pölyttäjät ovat moninkertaisesti tuotteliaampia luonnonkukissa ahkeroidessaan kuin istutettuja kukkia pölyttäessään. Niittyjen lajisto pölyttäjineen on kuitenkin hupenemassa, kun karja teljetään sisälle, eikä sitä enää yleensä päästetä laiduntamaan.

Soiden kuivattaminen ja niiden lajiston uhanalaistuminen on kirjan mukaan surullinen luku Suomen historiassa. Suomessa soista on LUKE:n (Luonnonvarakeskuksen) mukaan ojitettu sentään vain noin 60 %, mutta maailman kosteikoista on hävitetty lähes 90 % vain kolmessasadassa vuodessa. Juha Kauppisen mukaan Suomen soille kaivettiin 1900-luvun jälkipuoliskolla ojia niin paljon, että niitä pitkin pääsisi kaksi kertaa Kuuhun ja takaisin. Ojitustrendi oli huono idea, koska suot osoittautuivat kuivattuina metsätaloudelle heikkotuottoisiksi ja kuivaus tuhosi soiden turpeen sekä niiden kasvit ja eläimet. Lisäksi kun suot eivät toimineet enää veden varastoina, seurasi tulvia, ja toisaalta kuivina kesinä vesiuomat kuivuivat ilman soiden tihkuttamaa vettä niihin. Uudisojituksia ei enää tehdä, mutta ennallistamista on ollut jonkin verran. Ennallistaminen ei Luken vanhemman tutkijan Juha-Pekka Hotasen mukaan ole kannattavaa, koska kuiva metsämaa on ennallistettua suota tehokkaampi hiilinielu. Juha Kauppinen sen sijaan kannattaa ennallistamista ja kritisoi sitä, että Suomen luontoa tarkastellaan nykyään ennen kaikkea hiilinielujen näkökulmasta, vaikka hänen mukaansa suon lajirikkaus ei ylläkään enää lähelle luonnontilaisen suon tasoa. Niinhän se on, ettei Suomen mittaluokan päästöjen valossa Suomen luonnon ensisijainen tehtävä voi olla toimia hiilinieluna.

Virtavesien liiallinen patoaminen vesivoiman käyttöön ja muut vesiesteet, kuten huonosti suunnitellut siltarummut ovat osaltaan tuhonneet luonnon monimuotoisuutta. Luonnontilaisista joista ja puroista on jäljellä enää muutama prosentti. Kalakannat ovat samalla vähentyneet, vaikka kalan syönti on lisääntynyt. Paljon suurempi osuus virtavesistä olisi tullut jättää rauhaan. Onneksi nyt on käynnistetty laajamittaisia virtavesien ennallistamishankkeita mm. WWF:n toimesta. Kyllä sähköä saadaan tarpeen vaatiessa fiksummista energianlähteistä kuin virtavesistä.

Suomen luonnon monimuotoisuus on niin ihmislajin säilymisen kuin elämän mielekkyydenkin kannalta niin tärkeä asia ja sen merkittävä, tahallinen tuhoaminen niin raskas synti, että on syytä nostaa tikun nokkaan myös suurta tuhoa aikaansaanut poliitikko. Sellainen on kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen. Hän päätti vuonna 2014 soidensuojelun täydennysohjelman keskeyttämisestä heti ympäristöministeriksi päästyään. 70 000 hehtaaria uhanalaisia suotyyppejä tai soita uhanalaisine lajeineen jäi suojelematta. Monet näistä on sittemmin avohakattu tai turveyhtiöt ovat aloittaneet niillä turpeennoston. Sanni Grahn-Laasosen elämäntyöllä tuskin tulee olemaan nettopositiivista vaikutusta.

Suomessa kadonneiksi havaittuja lajeja on 312. Uhanalaisia sekä silmälläpidettäviä lajeja, jotka ovat matkalla kohti häviämistä – koska käännettä parempaan tapahtuu harvoin – on tuhansia. Lisäksi lajien paikallisia populaatioita paikallisiin olosuhteisiin erilaistuneine geenistöineen on hävinnyt monin verroin enemmän. Tällä on merkitystä esimerkiksi siinä, että monet lajit on todettu vaikeiksi tai mahdottomiksi palauttaa alueille, joilta ne ovat hävinneet. Esimerkkeinä kirjassa ovat taimen ja perhoset. Paikallisten taimenyhteisöjen geenistöjen eriytyminen näkyy myös ulospäin niiden nahkan pilkuista. Käyttäytymisessä eräs oleellinen ero niillä on se, että osa populaatioista vaeltaa ja osa ei.

Lentävät lajit pystyvät yleensä pitämään pintansa muita lajeja paremmin, koska ne voivat siirtyä sujuvammin uusille alueille. Kuitenkin Suomen linnuistakin jo yli kolmannes on uhanalaisia. Esimerkiksi hömötiainen on hävinnyt järkyttävän nopeasti. Se luokiteltiin vaarantuneeksi vuonna 2015, mikä ärsytti monia, koska lintua pidettiin yleisenä. Väheneminen oli kuitenkin niin nopeaa, että vuonna 2019 hömötiainen luokiteltiin jo erittäin uhanalaiseksi. Miltä tuntuisivat keväät ja kesät ilman lintujen laulua? Linnut syövät myös ahkerasti metsien tuholaisia, kuten kirjanpainajaa. Juha Kauppisen nuoruuden seikkailuihin houkutellut kultasirkku katosi Suomesta ja koko EU:sta 90-luvun jälkeen, mutta tässä olivatkin syyllisiä lähinnä maailman eläimistöstä piittaamattomat kiinalaiset, jotka raukkamaisuuttaan ja typeryyttään viitsivät syödä näin pieniä eläinproteiinin lähteitä. On myös muita maita, kuten Ranska, jotka massamurhaavat syötäviksi pikkulintujamme.

Biodiversiteetin suojelu ei toimi riittävästi myöskään siksi, että suojelutoimet ja luontoystävällinen metsänhoito yksityismetsissä on jätetty vapaaehtoisuuden varaan. Tämä kertoo siitä, kuinka lajiston suojelun arvoa ihmiselle sekä taloudellisesti että luontoon kytkeytyvän ihmislajin elossa säilymisen kannalta ei ymmärretä, vaan lajiston monimuotoisuuden suojelua pidetään usein lähinnä vain esteettisenä, hyvien ihmisten puuhasteluna.

Suomelle metsäteollisuus ja metsätuotteiden vienti on tietenkin taloudellisesti tärkeää. Rajansa kuitenkin hakkuumäärilläkin, joita ollaan jatkuvasti kasvattamassa. Metsistämme hakattiin vuonna 2019 Luke:n mukaan runkopuuta 73 miljoonaa kuutiometriä. 80 miljoonaa kuutiota pidetään ylärajana, jonka jälkeen hakkuiden haitat voivat kasvaa liian suuriksi hyötyihin nähden. Teollisuus on kuitenkin hahmotellut omassa ilmastovisiossaan, että hakkuutason pitäisi olla aluksi 80 miljoonassa kuutiossa ja nousta 2030-luvun alkupuolella lähelle 90 miljoonaa kuutiota.

Suomi on valitettavasti kaivosteollisuuden ohella metsäteollisuuden banaanitasavalta, joten puuaines myydään selluna ja muuten vähän jalostettuna ulkomaille huonolla hinnalla. Sellun vienti Kiinaan kasvaa nopeiten ja siellä Suomen metsistä tehdään mm. alehintaista paskapaperia. Puolet Suomessa hakatusta puusta poltetaan ja EU on osaltaan tässä syyllinen bioenergiavaatimuksineen. Tuli mieleen, että onko jo keksitty puutonta veskipaperia ja hetihän netistä sellaistakin löytyi – nopeakasvuisesta bambusta tehtyä. Metsien hakkaamisen paskapaperiksi täytyisi loppua heti! Sitä en ymmärrä, miten korkean teknologian Suomessa ei ole onnistuttu vuosikymmenten saatossa nostamaan hakatun puun jalostusastetta, jolloin siitä saataisiin parempi hinta ja hakkuita voitaisiiin jopa vähentää.

Jos ajatellaan Lappia, jossa uhkat luonnolle ovat varmasti suurimmat, kun suojelualueet painottuvat sinne ja toisaalta kaivosteollisuus on alkanut etsiä aktiivisesti sieltä kaivannaisia, on muistettava matkailun merkitys. Lapin matkailussa liikkuvat isot rahat, ja myös matkailun voi katsoa olevan vientiä, joka tuo valuuttaa ulkomailta. Ihmiset etsivät Lapista luonnontilaista erämaata ja rauhaa. Kaivosteollisuudella matkailualan edellytykset voidaan pilata, jos ei ole strategiaa, jossa näiden intressit yhteensovitetaan niin, että arvokkaat luontoalueet säilytetään. Kauppisen mukaan metallien kierrätystä tulisi vähintään tehostaa ennen kaivosten perustamista luonnontilaisille alueille – tässä olisi vielä paljon pelivaraa.

Biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus allekirjoitettiin Rio de Janeirossa vuonna 1992, mutta kuten niin usein politiikassa, se on jäänyt lähinnä tyhjiksi tavoitteiksi ja sanahelinäksi. Vuonna 2015 EU:n komissio laati väliarvioinnin tavoitteiden saavuttamisesta ja tulos oli, ettei luonnon monimuotoisuuden katoa ole saatu pysäytettyä ja että tällä tulee olemaan ”merkittävät haitalliset vaikutukset luonnon kykyyn vastata tulevaisuuden yhteiskuntien tarpeisiin”. Eräs syy tuloksettomuuteen lienee, ettei päättäjillä ole ollut rohkeutta puuttua yksityisten maanomistajien intresseihin. Kuten Juha Kauppinen kirjoittaa, esimerkiksi Suomessa on 600 000 metsänomistajaa, joiden tienestit metsistä ovat vuosittain miljardiluokkaa. ”Heidän suututtamistaan ei ole pidetty poliittisesti mahdollisena.” Siksi ei ole tehty esimerkiksi Etelä-Suomen metsien suojeluohjelmaa, vaan perustettiin Metso, jossa luontoarvoiltaan merkittäviä metsiä voi myydä suojeltaviksi vapaaehtoisesti. Sipilän hallitus leikkasi Metsolta kuitenkin 70% rahoituksesta, jolloin uusien suojelualueiden perustaminen halvaantui. Metson puitteissa suojellut metsät eivät olleet myöskään kovin laadukkaita – muilla suojelualueilla oli uhanalaisten lajien esiintymiä kymmeniä kertoja enemmän.

Juha Kauppisen kirjassa törmää myös yhteen hauskaankin ajatukseen. Hän pohtii, että ihmiset saattavat paheksua vaateliaiden eliölajien nirsoutta: ”Miksi pitää olla nirso? Tällainen ajatus saattaa karata ilmoille, kun tutkija kertoo pitkälle sopeutuneen spesialistilajin vaatimuksista. Miksi olla hankala, miksei vain eläisi monenlaisissa paikoissa?” … Ei kai kukaan oikeasti moralisoi kasveja? 😀

Edelliseen, viihdyttävään kappaleeseen tätä kirjoitusta ei voi kuitenkaan jättää, ettei pyyhi asian vakavuutta pois. Päätetään tämä sen sijaan jonkinlaiseen toiveikkaaseen positiivisuuteen, jälleen kirjan kirjoittajaa siteeraten: ”On helppoa pelastaa luonnon monimuotoisuus ja ihmiskunta. Riittää, kun asettaa kourallisen eliölajeja ihmisen edelle tärkeysjärjestyksessä. Ehdoitta, ilman poikkeuksia. Kaikki muu tulee itsestään, toimivat ekosysteemit, joiden osana itsekin elämme.” Tällä Kauppinen tarkoittanee riittävän harvinaisten lajien suojelua, jotka tarjoavat samalla elinympäristön lukuisille muillekin, myös vaativille lajeille. Kauppinen painottaa kahta avainsanaa luonnon kuluttamisessa, jotka ovat ”kohtuus” ja ”säästäminen”. Luonnon kuluttaminen kohtuudella jopa hyödyttää luonnon monimuotoisuutta. Toisaalta luontoa ei tulisi säästää vain luonnonsuojelualueille, vaan kaikkialla ja koko ajan, kun sitä ei ole pakko hävittää.

(Kirjoitus perustuu biologi Juha Kauppisen kirjaan ”Monimuotoisuus”, 2019. Juha Kauppinen on voittanut sekä kansallisia että kansainvälisiä journalistipalkintoja.)