Euroopan kansalle annetaan jatkuvasti ymmärtää, että Atlantin molemmilla puolilla vallitsisi perustavanlaatuinen arvomaailmojen ristiriita. Yhdysvaltain nykyhallinto edustaisi jotain vierasta ja poikkeavaa arvorakennetta verrattuna eurooppalaiseen demokratiaan. Todellisuudessa kysymys ei ole arvoista. Kysymys on vallasta.

Yhdysvalloissa republikaanipuolue onnistui muuttumaan. Puolue tunnisti yhteiskunnallisen muutoksen ja nosti politiikkansa keskiöön kansallisen identiteetin, turvallisuuden, työn arvostuksen, yhteisöllisyyden sekä nosti tavallisten ihmisten tietoisuuteen yhteiskunnallisen rakenteellisen korruption ja eristyneen eliitin haluttomuuden kuunnella omia äänestäjiään.

Samaan aikaan demokraattipuolue koki oman muutoksensa. Puolue alkoi rakentaa identiteettiään yhä voimakkaammin identiteettipolitiikan, ilmastokysymysten, sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien sekä erilaisten aktivistiliikkeiden ympärille. Näiden kahden näkemyksen välinen kamppailu määrittää nykyistä Yhdysvaltoja.

Euroopassa kehitys on ollut erilainen.

Vanhat oikeistopuolueet eivät ole kyenneet uudistumaan samaan tapaan kuin republikaanit Yhdysvalloissa, ja puolueiden rakenteista on paljastunut vahvoja sosialistisia rakenteita sekä uusliberaaleja arvovalintoja. Identiteetiltään ja ideologialtaan puolueet ovat sulautuneet keskusta–vasemmistoakselille, ja oikealle jäi poliittinen tyhjiö. Tähän tyhjiöön nousivat uus-oikeistolaiset, kansallismieliset ja konservatiiviset liikkeet, jotka alkoivat haastaa vuosikymmeniä vallassa olleita rakenteita.

Juuri tästä syystä Trumpin Yhdysvallat nähdään monessa Euroopan pääkaupungissa poliittisena uhkana.

Kyse ei ole siitä, että Euroopan johtajat pelkäisivät Yhdysvaltoja. He pelkäävät poliittista muutosta, jonka Trumpin onnistuminen voisi synnyttää myös Euroopassa.

Pelko korostuu erityisesti maissa, joissa julkista keskustelua hallitsevat pitkälti saman maailmankuvan jakavat poliitikot, tutkijat ja mediatoimijat. Suomessa tilanne näkyy poikkeuksellisen selvästi. Maassa ei käytännössä ole valtakunnallista konservatiivista mediaa, joka kykenisi haastamaan vallitsevaa tulkintakehystä samalla voimalla kuin sen kilpailijat.

Suomessa myös koulutusjärjestelmä ja merkittävä osa virkamieskunnasta kärsivät samasta ilmiöstä.

Tämän vuoksi jokainen Trumpin onnistuminen nähdään samalla myös eurooppalaisen valtajärjestelmän epäonnistumisena, ja uutisointi vahvistaa johdonmukaisesti sellaista tulkintakehystä, joka suojelee olemassa olevia valtarakenteita.

Ja juuri tästä syystä Iranin kriisiä ei kyetä Euroopassa tarkastelemaan ensisijaisesti Iranin kansan näkökulmasta eikä Euroopan turvallisuuden näkökulmasta. Lähi-itää tarkastellaan sen kautta, mitä mahdollinen Yhdysvaltojen menestys merkitsisi Euroopan omalle poliittiselle tasapainolle.

Kun ymmärtää tämän, ymmärtää myös sen, miksi Eurooppa valitsi puolensa ennen kuin ensimmäistäkään johtopäätöstä Iranin tilanteesta oli ehditty tehdä.