Suomalainen saamattomuus on jo käsin kosketeltavaa. Se ei ole yksittäinen heikkous, vaan kulttuurinen ilmiö. Se ei syntynyt yhdessä yössä, vaan suunnitellusti. Sen taustalla on vuosikymmenten aikana rakentunut järjestelmä, jossa yhdenvertaisuudesta tehtiin ideologia, joka tukahdutti erinomaisuuden.

Miten ihmeessä Suomesta on tullut maailman vähiten korruptoitunut maa tilastojen mukaan? Maailman onnellisin? Maailman tasa-arvoisin? Maailman medialukutaitoisin? Kaikki nämä kruunut samaan aikaan.

Monessa diktatuurissa, joissa valtiovalta on kovaa ja kontrolloivaa, kansan sisällä kytee valtava palo. Se etsii reittiä ulos. Se etsii mahdollisuutta rikastua, rakentaa, murtautua. Suomessa tuollaista paloa ei näytä olevan. Meidät on voideltu pehmeäksi. Turvalla. Tuilla. Tasaisuudella.

Keskeinen kysymys kuuluu. Miten näin valtava yhtenäisyys saavutettiin näin lyhyessä ajassa?

Yksi vastaus on sosiaaliturvajärjestelmämme. Suomessa valtio takaa perusturvan tavalla, joka on globaalisti ainutkertainen. Perustoimeentulo, ansiosidonnainen, asumistuki, terveydenhuolto, lukuisat lisätuet kaikille kansalaisille aina etnisin perustein. Lainsäädäntöverkko on rakennettu suojaamaan, mutta samalla se kiihdyttää kollektiivista passiivisuutta.

Kun järjestelmä minimoi riskin, se minimoi myös pakon ponnistaa.

Ei siis ole ihme, että osa maahanmuuttajista ei aktivoidu samalla tavalla kuin lajitoverit Yhdysvalloissa, jossa järjestelmä kannustaa ahkeruuteen eikä holhoamiseen. Työn pitäisi olla ainoa tie eteenpäin. Suomessa on toisin. Siksi onkin mielestäni ihmisoikeusrikkomus tuoda maahamme maahanmuuttajia ilman, että heille voidaan tarjota työtä.

Sosiaaliturvajärjestelmämme lisäksi maassamme on toinen passivoiva järjestelmä. Se on julkinen sektori, joka on rakennettu tietoisesti rakenteellisen korruption eli hyvä veli -verkoston varaan. Tämä on johtanut maailman laajimpaan julkiseen ja kolmanteen sektoriin väkilukuun verrattuna, jossa julkinen sektori ei enää palvele kansaa, vaan kansa palvelee julkista sektoria.

Suomessa yli puolet työikäisistä elää suoraan verovaroista tai välillisesti julkisista varoista riippuvaisista toimijoista, eli yrityksistä, yhdistyksistä ja säätiöistä, joiden liikevaihto syntyy pääosin julkisista sopimuksista. Luvut ovat julkisia, mutta niitä harvoin tarkastellaan tästä näkökulmasta.

Tällainen järjestelmä ei voi elättää itseään, eikä se siksi ole enää avoin markkinatalous. Suomessa elinkeinojen toimialat ovat maailman kapeimpia. Tämä on mahdollista, koska vallassa on korporatiivinen sosialistinen järjestelmä. Tällainen järjestelmä romahtaa ennemmin tai myöhemmin, mikäli se ei pyri tietoisesti kansalaisten massan osalta tasa-arvoiseen yhteiskuntaan varallisuuden ja henkisten kykyjen osalta. Eli esi-kommunismiin.

Esimerkkinä julkisen sektorin osaamattomuudesta käy kotikuntani Vantaa. Vantaa on ajautumassa vararikkoon juuri edellä mainittujen toimien takia. Keskeinen ongelma on toki Vantaan ratikka ja hankkeen heikosti valmisteltu taustatyö. Mutta todellisuudessa ongelmat ovat syvemmällä.

Lyhyen kuntapolitiikan urani aikana nostin esille useasti sen, että Vantaata johtavat osaamattomat ja taitamattomat poliitikot puolueorganisaatioineen. Väitteeni nosti laajasti vihaa. Moni toki myönsi kahviossa, että väitteeni on täysin oikea.

Taustalla osaamattomuudessa on lammaslauma-syndrooma, josta kärsii koko suomalainen poliittinen kerma, johon lasken lähes kaikki poliitikot. Lammaslauma-syndrooma ei ole poikkeus, vaan järjestelmän toimintaperiaate. Se on pesiytynyt laajasti kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin.

Lammaslauma-syndrooma on ilmiö, jossa yksilöt mukautuvat enemmistön näkemykseen tai valtarakenteeseen, vaikka tietäisivät sen olevan virheellinen, koska pelkäävät erottumista, seuraamuksia tai asemansa menettämistä.

Se perustuu kolmeen voimaan:

– Sosiaalinen paine pysyä rivissä.

– Henkilökohtaisen riskin välttely.

– Vastuun hämärtyminen joukkoon.

Tuloksena on järjestelmä, jossa kukaan ei varsinaisesti johda harhaan, mutta harva myöskään uskaltaa pysäyttää väärän suunnan.

Juuri syy on historiassa

Suomessa valtio ja kunnat tekivät 2000-luvun alussa tietoisen ja suunnitellun valinnan tehdä itsestään palkkajohtajia. Julkinen sektori suojasi näin omansa ja siirsi riskin yksityiselle sektorille.

Tämä takasi hyvätuloisuuden henkilöille, joilla ei ollut kykyä pärjätä yksityisellä sektorilla. Yliopistoissa kasvatettiin opiskelupaikkoja aloille, jotka johtivat leveän leivän ääreen.

Sitä vastoin, kun julkisella sektorilla nostettiin palkkoja, olisi pitänyt rakentaa kannustinjärjestelmä. Kannustinjärjestelmä toimialajohtajille, jonka keskeinen työkalu olisi kulujen karsiminen ja toiminnan tehostaminen, olisi satanut suomalaisten hyväksi. Toisin toimittuna verokantamme olisi nyt matala ja ovella oleva kansallinen vararikko estetty.

Nyt koko suomalainen järjestelmä odottaa henkeä pidätellen, mistä alkaa lopullinen dominoefekti. Vantaan ratikka on hyvä ehdokas, joka voi pahimmillaan kaataa kuntarahoitusjärjestelmän, joka on vailla reaalivakuuksia ja on itse asiassa eräänlainen pyramidihuijaus. Kysymys ei ole enää suoranaisesti siitä tapahtuuko romahdus, vaan missä muodossa ja kenen kustannuksella.

Romahdusta kiihdyttää lisäksi kuntien omaisuuden mureneminen. Kuntien tulevaisuus makaa homeisten ja huonosti rakennettujen kiinteistöjen varassa. Suomi ei valitettavasti ole Kreikka, joka kesti paremmin valtion vararikon. Kreikassa on ikuinen aurinko, sininen meri ja valtavat turistivirrat. Suomi on Euroopan uusi Portugali, jossa kansa johtajineen on lammaslaumassa ja joka tulee pian huomaamaan, miten meille näin kävikään. Siksi vallanpitäjillä on kiire vahvistaa valta-asemaansa luomalla uhkakuvia asiantuntijoiden ja median avustuksella ulkoisista kriiseistä, vaikka todellisuudessa kaikki on kotoperäistä.

Kriisipuheesta on tullut vallan väline. Vallanpitäjien ainoa toivo on se, ettei kansa täällä rupea pohtimaan liikoja ja toimimaan kuten Ranskassa on ollut tapana.