Helsingin Sanomat kertoi marraskuun alussa pääkirjoituksessaan Helsingin yliopistossa tekeillä olevasta tutkimuksesta, joka on herättänyt kiinnostusta jo ennen valmistumistaan. Kyseessä on kahden kasvatustieteilijän – Mikko Puustisen ja Jenni Marjokorven – tutkimus Helsingin yliopiston keskusteluilmapiiristä. Tutkimus paljastaa sen miten opiskelijat joutuvat välttelemään tulenarkoja aiheita ja mielipiteitä ettei joku vain loukkaannu.

Kyse on sentään yliopistosta. Ei lupaa kovin hyvää.

On todella huolestuttavaa minkälaiseksi yliopistojen henkinen ilmapiiri on muuttunut.

Voiko totuudenetsintään perustuvissa laitoksissa kieltää erilaisten näkökulmien esiin tuominen uhkana jollekin tietylle ideologialle, jota ei saa haastaa eikä kritisoida mitenkään? Estetään ”vääriä ihmisiä” puhumasta tai ”oikeita ihmisiä” kertomasta ”vääriä mielipiteitä”. Biologiakin on joidenkin mielestä jo vihapuhetta.

Yliopistojen tehtävänä on tehdä tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen perustuvaa opetusta sekä edistää tieteellistä ja taiteellista sivistystä. Kurssit rakennetaan tukemaan opiskelijan tieteellisen ajattelun kehittymistä.

Tieteeseen tarvitaan objektiivisuutta, havaittuja tosiasioita, vertaisarviointia ja jatkuvaa tulosten testaamista.

Toteutuuko tämä edellä mainittu tehtävä, jos tietyt aiheet eivät kestä kriittistä tarkastelua? Graduja hylätään, jos tutkimustulos on epämieluisa.(intersektionaalista feminismiä ei muuten saa kritisoida – Turun Yliopiston case)

Voiko yliopisto-opetuksessa olla ”arkoja aiheita”? Jos näin on, miten niitä voidaan objektiivisesti tutkia?

Sen vähän mitä ihmisjärki pystyy koskaan maailmankaikkeudesta ymmärtämään ja sitä tutkimaan, pitäisi avata koko paletti käyttöön eikä tietoisesti estää asioiden tarkastelua erilaisista näkökulmista.

Täytyy antaa mahdollisuus etsiä ja löytää. Haluamme tietää, ymmärtää, oivaltaa, kehittyä ja kehittää. Kaikesta huolimatta joudumme aina hyväksymään sen, ettei rajallinen ihmisjärki voi koskaan tuntea universaalia totuutta. Tiedonjanoa ei saa päästää tukahtumaan.