88-vuotias äitini on käynyt läpi kaksi aivoinfarktia ja hänellä on verisuoniperäinen dementia. Hänellä on myös vaikea kuulovamma, mitä ei voida korjata kuulolaitteella. Hän on jälleen kerran viettänyt aikaa sairaalassa; tällä kertaa kaksi kuukautta kahdessa eri hoitoyksikössä ja sen lisäksi jakson vanhainkodin osastolla arvioitavana. Hoitoon hän joutui poissaolevuuden, virtsainfektion, anemian ja sydänoireiden vuoksi. Tänään meillä oli hoitokokous, jossa äiti jälleen kerran julistettiin ”toimintakykyiseksi rollaattorin kanssa kotona pärjääjäksi”.

Hoitokokouksessa minä, mieheni ja kotihoidon vastaava sairaanhoitaja yritimme selittää, että äidilläni on suuria vaikeuksia selvitä psyykkisesti kotona. Hän ei kestä pienintäkään muutosta päivästruktuurissa, on levoton, ahdistunut, harhainen ja harhaileva ja kokee turvattomuutta. Osastolla hän on aina rauhallinen, koska ihmisiä on ympärillä ja hoito pelaa 24/7. Harhaisuus, pelot ja kiukuttelu alkavat aina, kun päästään takaisin kotiin. Selvitimme kotona asumisen suuria haasteita tietenkin turhaan.

Lääkitystä on nyt osittain purettu ja vaihdettu ja toiveena on, että ahdistuneisuus helpottaisi. Kotihoidon sairaanhoitaja tosin sanoi suoraan arviointityöryhmälle, että omaisten lienee viisainta nostaa kädet pystyyn ja käydä vain kylässä. Muuten homma jää heille. Paljon kun ei ole tehtävissä ja sairaalassa ollaan taas pian. Kun äiti kotiutuu, alkaa syömisen kanssa änkyröinti, joka johtaa laihtumiseen ja lopulta anemiaan. Alkaa myös hoitajille pärmänttäys, naapurin ovikellon soittaminen ja rappukäytävässä hipsuttelu. Seuraa paniikkia kun postiluukusta putoaa taloyhtiön tiedote tai keittiöstä palaa lamppu. Kauheinta on, kun hoitaja vaihtuu. Kaiken tämän kruunaa se, että minun, mieheni ja tyttäreni puhelin alkaa soida 20 kertaakin peräkkäin mihin aikaan vuorokaudessa tahansa monta kertaa viikossa. Mitään äiti ei tietenkään puhelimessa kuule, mutta huutaa, että hänellä on hätä. Kun paikalle mennään, hätää ei ole.

Miksi tällainen vanhus ei saa hoitopaikkaa? Äiti menisi mielellään itse laitokseen. ”Kotona pärjääminen” on silkkaa valetta, kun vanha ihminen on toistuvasti hermostunut, levoton, itkuinen, kiukkuinen, nälkäinen ja lopulta aneeminen, poissaoleva ja pissatulehduksessa eikä ymmärrä edes turvapuhelinta käyttää. Äitini on kaatunut ja maannut yön lattialla, koska ei ymmärrä painaa turvarannekkeen nappia. Montako kertaa sama kuvio ja samat kauheudet täytyy käydä läpi? Kenen on vastuu?

Minä todella nostan kädet pystyyn. Olen äidin ainoa omainen, mutta meillä on vammaisia lapsia perheessämme ja olen ensisijaisesti heitä varten. En voi revetä enempää. En voi myöskään lähteä kesken työpäivää äitiä rauhoittamaan ja viihdyttämään kun hän soittaa. Enää minä en edes jaksa. Sanoin sen. ”Me ymmärrämme” ja mairea hymy.

Siivooja tulee nyt laittamaan äidin kodin kuntoon ja me täytämme jääkaapin. Sitten kaikki alkaa taas alusta…