Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon vappupuhe oli jälleen kerran sellainen, että sitä oli miellyttävä lukea ja kuunnella. Se oli älykäs ja monipuolinen, selkeä ja mieltä kohottava.

Minua itseäni viisikymppisenä ihmisenä kosketti vahvasti puheen loppupuoli, jossa Halla-aho kuvaa sitä maailmaa, jossa minun ikäluokkani kasvoi aikuiseksi 1970-1980-luvuilla. Se maailma oli Suomi, jota Neuvostoliitto ei ollut miehittänyt, mutta joka kuitenkin eli tämän mahtavan totalitaristisen valtion varjossa. Se oli läntisen demokratian ja yhteiskuntajärjestelmän Suomi, joka kulki sukkasillaan ja nöyränä Neuvostoliiton narussa.

Kun kommunismi murtui Euroopassa ja lopulta Venäjälläkin, kuvittelin, että tämä oli viimein tässä. Ajattelin, ettei kukaan Suomessakaan halua takaisin maailmaa, jossa kansalla on heikosti sukkaa, paitaa, kenkää ja joskus ruokaakin. Ajattelin, ettei kukaan toivo enää yhteiskuntamallia, jossa toisinajattelusta rangaistaan tai kaipaa sellaisia valtioita, joista sen asukkaat yrittävät paeta maanalaisia tunneleita pitkin tai kuumailmapallolla. Ettei naapureiden vakoilemis- ja ilmiantamiskulttuuria ikävöi yksikään täysjärkinen ihminen.

Olin väärässä. Huonosti toimineen, pakkojärjestelyin ja ihmisten henkiä verottaneen ideologian kannattajat eivät suinkaan vaihtaneet suuntaa, he vain vähän muokkasivat sitä. He jatkoivat Suomessa hiukan eri nimisinä ja ajavat nyt upeilta kuulostavia asioita.

Minun ikäisiäni, Leningradin ja jaetun Berliinin reissunsa tehneitä ihmisiä ei voi jymäyttää, mutta nuorta polvea voi. He nimittäin eivät ole eläneet aikaa, jossa totalitarismi on totta. Kun minä pääsin ylioppilaaksi, keskellä Eurooppaa ammuttiin ihmisiä, jos nämä halusivat ylittää rajan; turvapaikkapolitiikkaa ei ollut olemassa näitä ihmisiä varten. Kulutushyödykkeistä banaanit ja muovikassit olivat luxusta heti Vaalimaan raja-aseman jälkeen.

Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta historiasta voi oppia. Siksi siitä pitää puhua. Kuten Halla-aho tekikin. Lämmin kiitos.