Tässä yhteiskunnassa on monia asioita, joissa ideologinen haihattelu ja arjen todellisuus ovat täysin toisistaan erillään. Kehitysapu on näistä yksi.

Varsinkin punavihreä mukasuvaitsevaisto ja mukasivistyneistö vuodattaa krokotiilinkyyneleitä kehitysavun puolesta, sillä maailmassa on niin paljon kurjuutta ja korjattavaa. On totta, että tämä maailma on äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti jakaantunut taloudellisesti hyvinvoiviin ja taloudellisessa kurjuudessa eläviin. Sillä ei useinkaan ole mitään tekemistä henkisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden kanssa.

Virallisen kehitysapuopin mielestä meillä täällä länsimaissa on kaikki se viisaus mitä kehitysmaissa tarvitaan. Meillä on myös taloudellisia resursseja.

Perussuomalaiset ovat voimakkaasti arvostelleet tapaa toteuttaa kehitysapua. Mielestämme se on liian usein rahojen heittämistä ”Kankkulan kaivoon”. Olemme vaatineet määrärahojen leikkaamista ja kohdentamista katastrofiapuun eli sinne missä apua kipeimmin kaivataan ja missä se menee parhaiten perille.

Tuolla ylempänä ja muissakin yhteyksissä käytän joskus termejä mukasuvaitsevat ja mukasivistyneet. Käytän niitä siksi, että liian usein asioita katsotaan ideologisen sumuverhon läpi. Ei siis nähdä arjen todellisuutta ja toimita sen pohjalta.

Mieltäni ilahdutti, että omien kokemuksiensa pohjalta Suomen entinen Mosambikin ja Kenian suurlähettiläs Matti Kääriäinen nosti kehitysavun avoimeen keskusteluun.

Kehitysavun kirous -kirjassa Kääriäinen tyrmää nykymuotoisen kehitysapujärjestelmän täysin epäonnistuneeksi. Perusteesinä ja -perusteluna on, että köyhyys on kyllä vähentynyt maailmassa, mutta ei niissä maissa, joihin kehitysapu on kohdistunut.

Vakavimpiin ongelmiin kuuluu Kääriäisen mukaan se, että pitkäkestoisten kehityshankkeiden vaikuttavuutta ja tuloksia ei seurata. ”Tiedän itse henkilökohtaisesti, että monista niistä hankkeista ei ole jäljellä yhtään mitään”, Kääriäinen sanoi Ylelle.

Mielestäni on erittäin vakavaa, että ulkoministeriö ja sen virkamiehet vääristelevät totuutta täysin tietoisesti. Asioista annetaan paljon positiivisempi kuva kuin mitä todellisuus on. Mielestäni on vakava puute sekin, että pitkäaikainen ja kunnollinen seuranta hankkeiden onnistumisesta puuttuu.

Olisiko nyt vihdoin ja viimein sopiva aika avata silmät ja nähdä arjen todellisuus. Ja ei vain nähdä, vaan tehdä tarvittavat johtopäätökset ja muutokset Suomen harjoittamaan kehitysapupolitiikkaan. Reilu miljardi euroa per vuosi on niin suuri summa, että se on käytettävä järkevästi.