Suomi on urheiluhullua kansaa tai pikemminkin menestyshullua. Menestystä seuraa yleensä kasvavava menestys ja päinvastoin. Rahakin tahtoo tulla rahan luokse. Suomalaiset tuntevat urheilijansa paremmin kuin perheensä, sukunsa, lähiyhteisönsä. Jos olisi toisin, kuten Norjassa, suomalaiset menestyisivät Lahdessa myös norjalaisten tapaan ja pienyhteisönsä kautta jo lapsena menestyksensä edellytykset hankkien.

Vireä kylä tai kaupunginosa tarvitsee lähikoulun. Tämä on tiedetty iät ajat ja siitä huolimatta aloimme lopetella näitä koulujamme säästöjen toivossa 1995-1997 leikkaamalla perusopetuksen valtionosuusksista. Samalla rahaa siirrettiin yliopistoille ja ammattikorkeakouluille. No nyt sitten viedään niiltäkin ja innovaatioympäristö kampusalueineen kuihtuu sekin.

Koulujen kustannukset eivät toki keskitysten seurauksena laskeneet vaan kasvoivat noin neljänneksellä eikä kukaan ole avannut silmiään missä nyt mennään, tehnyt koulujen lakkatuksista ”lapsivaikutusta” muuten kuin puhuen puutaheinää. Millainen on lapsen koulupäivä, jos sen matkatkin saavat kestää 2,5 tuntia kun muualla Euroopassa raja on vedettu noin puoleen tästä.

Maaseudun lapset ovat Suomessa matkojensa kanssa erilaisessa asemassa ja muistan oman koulumatkani alkaneen kello 7.00 amulla ja päättyneen Iisalmen lyseosta maalle kello16.00. Jos en olisi osannut lukea jo paljon ennen kouluikääni, ura olisi katkennut Pohjois-Savossa peruskouluun. Sellainen on pitkä päivä kymmenvuotiaalle lorvailla kaupungilla tai seistä täpötäydessä savuisessa tuon ajan linja-autossa matkalla Numeksesta Iisalmeen. Siinä tulee tutuksi matkustaminen ja kokemukset odotellen bussivuoroa ja kymmenvuotiaan voimat väsyvät varmasti matkalla.

Vielä vuonna 2000 Pisa-tutkimuksessa suomalaiset tytöt olivat maailman parhaita lukijoita. Eivät ole enää. Väitöskirjojen tekijöinäkin olivat hyviä itse heitä ohjaillen, toivat mukanaan rahaa opinahjoonsa, työllistivät itsensä apurahoilla noin puoli vuosikymmentä. Sen jälkeen tuli seinä eteen ja nyt jo valtaosa etenkin luonnontieteilijöistä on tyttömänä. Sivistysvaltiosta vastaavat viranomaiset ja poliitikot nukkuvat ruususen unta. Koulujen lakkauttamiselle on saatava rajat.

Jokainen koulu ja yliopisto laitoksineen on erilainen ja diversiteetti rikkautta. Se on hyväksyttävä koulutuspolitiikan kulmakiveksi. Alakouluikäinen tervitsee tutun opettajan, tutun kyläyhteisön ja turvallisen tavan, jossa myös lasten vanhemmat ovat mukana ja signaali yhteisön turvallisesta toimintaympäristöstä. Nyt kyläkoulumme pysyvät pystyssä juuri vanhempien sinnikkyyden ja innostuksen sekä tuen varassa siinä missä yliopistojemme aikanaan herättelemä kylätoimintammekin pohjoisesta alkaen ja lopulta myös Hämeeseen saapuen.

Peruskoulutuksen siirtäminen suuriin yksiköihin ei turvaa oppimisen laatua eikä myöskään tuo säästöjä, kirjoittaa professori, emerita Eira Korpinen (HS. 26.2). Hän jos kuka sen tuntee ja on sitä ikänsä seurannut. Etekin alakouluikäinen vaatii fyysisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön, jonka hän tuntee ja jonka myös vanhemmat ja opettajat tuntevat läpikotaisin. Koulun läheisyys takaa sen, että lapsi tunnetaan ja häntä tuetaan niin kasvatustyössä kuin kasvamisessa ottamaan vastaan uusia haasteita myöhemässä elämässään.

Ei pidä mennä peukaloimaan sellaista, joka on kunnossa ja jonka osaamme, vaan sellaista, jota emme oikein osaa. Mäkihyppääjämme ja hiihtäjämme ovat tyyppiesimerkkejä vinoon mennestä menestyksen hakemisesta unohtaen lapsesta alkavan kasvutyön merkitys pienyhteisön sisäisenä hiljaisena työnämme.

Matti Luostarinen

Biologian ja maantieteen lehtori, valtiotieteen dosentti, professori emerita, Fil.tri, Val. tri, korkekouluneuvoston jäsen 1980-luvulta, kaikki yliopistomme hallintoportaat käynyt ja myös innovaatiopolitiikkaan perehtynyt IASP:n ja AURP:n tiedepuistotoiminnan veteraani alkaen  1970-luvulta ja edeten globaalien järjstöjen hallintoon ja myös eri mantereilla asiantuntijajäsenenä käytetyksi etenkin bioparkkien (polisten) ja agropolisten toteutuksessa. Ne ovat nyt laajenevin osa globaalia talouttamme.