Velis et remis – Purjein ja airoin

Nykyaikainen tiedepolitiikka sai juurensa modernin tieteen ja kansallisvaltioiden syntyaikoina, jolloin kokeellinen luonnontiede keittyi julkiseksi palvelulaitokseksi. Tämän ns. baconilaisen hyötytieteen näkökulmasta perustettiin ensimmäiset julkiset tutkimuslaitokset Royal Society Englantiin (1662) ja Academie des Sciences Ranskaan (1666). Erityisesti Ranskan vallankumous asetti tieteen taloudellisen merkityksen korkealle ja kansallinen arvovalta johti uudelleenjärjestelyihin, joilla oli kauaskantoiset seuraukset myös meillä Suomessa. Tieteen vallankumous Kuhn’in (1962) kuvaamalla tavalla tai bernsteinilainen (1967) modernin tieteen näkökulma tuli Suomeen varsin varhain. Olen noista ajoista runsaasti kirjoittanut, joten en palaa enää omille jäljilleni. Elämme usein niin kuin peilissä. – ”Velunti in speculo.”

Lainaan kuitenkin omaa tekstiäni ja samalla suoraan toisesta väitöskirjastani vuodelta 2005. Näin siksi, että se on myös tarkastettu, sekä kertoen näin kirjoituksensa taustan, toisin kuin Jörn Donner aikanaan kertoi tyyliin, ”omaa tekstiään voi lainata”. Toki voi, mutta on paikallaan ja korrektia se kertoakin sekä avata tekstin synnyn taustojakin. Näin siksi, että oma aikamme tuottaa myös mediatekstiä, jossa toimittaja voi kertoa totuutena omia mielikutuksensa tuotteitakin. Tämän vuoksi kirjojeni lopussa ovat lähteinä käytetyt omat julkaisuni. On näet mahdollista, ja jopa todennäköistä, että lainaan niitä huomaamattani. Omat tietoni pohjautuvat usein omiin tutkimuksiini, kirjoituksiin, jotka on myös julkaistu. Mutta myös niissä käytettyihin lainauksiin, jotka nekin löytyvät kyseisistä julkaisuistani. Nykyisin näistä periaatteistamme tingitään. Eikä kaikesta voi syyttää sosiaalista mediaamme. Se kun alkaa muistuttaa sairaan miehen unia. – ”Velut aegri somnia.” (Horatius).

Aina kirjoittaja, huolellisinkin, ei muista mistä on tietonsa hankkinut, jolloin se jää mainitsematta. Meillä on hyvin vähän sellaista tietoa, jonka emme ole joko kuulleet tai lukeneet, mutta pidämme sen ikään kuin omanamme. Tai yleisesti tiedettynä ja sellaisena itsestään selvänä. Monet etenkin matemaatikot ja fyysikot eivät mainitse juurikaan niitä havaintoja ja henkilöitä, jotka ovat heidän ajattelunsa ja löydöstensä takana. Niinpä Albert Einstein ei mainitse teksteissään suhteellisuusteoriasta yhtään nimeä, joiden löydöksiä hän olisi käyttänyt oman julkaisunsa lähteinä. Näin huolimatta siitä, että johdantoa on kymmeniä sivuja ja epäilemättä suuri määrä löydöksiä, jotka eivät kaikki olleet juuri sillä hetkellä yhden henkilön havaitsemia. Myös innovaatiot ja niiden leviämistapa on määritelty eri kulttuureissa eri tavalla. Halusimme sitä tai emme. – ”Velit nolit.” (Petronius, Seneca).

Oikeammin tuo pitkä Einsteinin päättelyketju olisi ollut monelle yhteiskuntatieteilijälle ja historiaa kirjoittavalle hyvin antoisa sekä herkullinen tapa johdatella lukijaa kohti kliimaksia, josta syntyy viimein kovin vaatimattomalta vaikuttava yhteenveto. Energia on massa (vaikkapa atomin) korotettuna valon nopeuden neliöön. Vaikka atomit ovatkin kovin vaatimattomia, valon nopeus on sitäkin suurempi ja syntyvät voimat ketjureaktioissa hirvittäviä. Tiedemiehet osaavat halkoa hiuksiakin ja siinä hiuksellakin on oma varjonsa. – ”Vel capillus habet umbram suam.” (Pubilius Syrus).

Jos Einstein olisi kertonut kuinka oli kymmeniä sivuja pitkän pohdintansa rakennellut, keitä tutkijoita siinä lainannut, saati kertonut mikä seuraus tuolla kaikella olisi meidän ihmispolojen kulttuurille ja tulevaisuudella ydinvoimaloittemme ja aseitten kanssa pelaten, hän olisi saanut Nobelin, mutta ei fysiikasta vaan kirjallisuudesta. Niin huikean jännittävä ja monia vaiheita sisältävä tuo nyt kuivahko ja vain harvan ymmärtämä ydinfyysikon teksti sisälsi meidän ihmiskuntamme oman aikamme tulevaisuutta pohdiskellen. Ei vähiten tänään niin monelle tutun Palestiinan kuin Euroopan etelälaidan tulevaisuutta pohdiskellen. Eikä tästä enempää, viisaalle sana riittää. – ”Verbum sat sapienti.”

Mistä tässä kaikessa sitten oli kysymys?

Jatkan oman tekstini lainausta vuodelta 2006. On mahdollista, että se on jäänyt lukematta tai avaamatta vastaväittäjieni kohdalla tai kustokseen luottaen. Sitä on pidetty ehkä liankin itsestään selvänä tai oletettu leviävän maailman ääriin väitöstilaisuuden jälkeen kuulijoiden viedessä sanomaa maailman ihmeteltäväksi. Tai avasin sitä itse viimeistään kirjoissani, jotka tekoäly ja robotti vakuutti todella oikeiksi havainnoiksi alkaen kirjojeni nimistä ja niiden valinnoista. Kuvia ei ehkä olisi enää edes tarvittu jatkamaan tätä avaamista, saati latinankielisiä viisauksia liki jokaisen kappaleen jälkeen. Olkoonkin, että osa niistä oli kevyttä kirjoittajansa ironiaa tai satiiria, harvemmin sarkasmia. Suomalaiset eivät oikein ymmärrä sarkasmia. Sen sijaan moni latinaa käyttänyt oli jopa hyvinkin sarkastinen luonteeltaan. Mikä meitä kiehtoo vanhassa kuluneessa sanassa? – ”Verbum tritum.”

Mitä sitten tapahtui siirryttäessä lähemmäs omaa aikaamme ja 1800-lukua? Teollinen vallankumous tuli ikään kuin oman aikamme robotiikka ja tekoäly algoritmeineen. Tämä oli johtamassa moneen ilmiöön, mutta etenkin tutkimuksen eriytymiseen ja tiedemiehistä tuli oma ammattikuntansa. Useamman kerran väitelleenä ja lukuisia professorin pätevyyksiä hankkineena kuulun epäilemättä tähän yhteiskunnalliseen ilmiöön. Ehkä vähempikin olisi riittänyt? Omalla kohdallani nuo useammat tiedekunnat, ja toisistaan vielä etäiset, toivat mukanaan kiehtovan poikki- ja monitieteisen maailmankuvani. Poikkitieteinen on samalla ikään kuin vääräuskoinen kaikissakin tutkijapiireissä, ja toki sen on saanut havaita sekä myös kuulla omalla kohdallaan. Etenkin kaikkein vähiten tiedettä ymmärtävien kirjoituksilla sosiaalisen median sivuillaan totuuksina oman aikamme tieteestä. Saat lukea niin imeliä sanoja, uhkaavia sanoja, arvottomia sanoja kuin vääriä sanojakin. – ”Verba blanda” – ”Verba minacia” – ”Verba inania”, ”Verba falsa.”

Yhteiskunnassa alkoi tapahtua erikoistumista ja nopeaa työnjakoa eri tieteenalojen syntyessä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Samalla tieteestä oli tulossa kansallinen voimavara ja siihen panostettiin yhä enemmän erityisesti talouden ja teknologian kohdalla. Olen lainannut Kuhnin tieteellisen vallankumouksen rakenteesta kertovia kirjoja 1960-luvulta ja toki sieltä löytyy myöhempi suomenkielinen käännöskin. Lainaako joku Yhdysvalloissa joskus omia töitäni, ei minua huoleta ensinkään. Riittääkö meille, kun robotiikka lainaa. Ja olemme siinä, tekoälyn lainaamassa, jopa yksimielisiä. Jos minä kerron lainaavani algoritmeja ja tekoälyä, tämä ei taatusti kerro käyttäneensä minun havaintojani omissa teksteissään. Hän muistuttaa Albert Einsteinia ja hänen tapaansa julkaista teoriansa. Se ei kuulunut tuon ajan tieteeseen eikä tämän ajan algoritmien käyttämään kieleen. Tieteen esihistoria on palannut ja se riittää tuon aiheen käsittelyyn. Olen kertonut siitä jo kirjassani ”Luovan teknologian renessanssi.” Tuossa kirjassa taide pääsee oikeuksiinsa osana algoritmien leikkiä. Totuus on Ajan tytär. – ”Veritas filia Temporis.” (Aulus Gellius).

Sysääjänä seuraavaan vaiheeseen oli ensimmäinen maailmansota, jonka seurauksia olivat valtiolliset tiedepoliittiset elimet. Vuosisadan alussa 1920- ja 1930-luvuilla perustettiin lukusissa valtioissa hallitusten tieteellisiä asiantuntijaelimiä ja kehitystyön edellytyksiä parannettiin. Mitä tästä seurasi? Julkisen vallan ja tieteellisen tutkimuksen sekä kehittämistyön edellytykset institutionalisoituivat. Olen kirjoittanut paljon innovaatioista ja innovaatioaalloista sekä niiden matematiikasta. Juuri tätä vaihetta voidaan pitää tai luonnehtia, kuinka vaan, ensimmäiseksi innovaatioaaltoja hallitsemaan pyrkiväksi vaiheeksi ja sen ”esihistoriaksi” (Bernstein 1967). Tätä esihistoriaa seurasi varhaishistoriallinen kausi alkaen toisesta maailmansodasta. Emme ole siitä globaalina tieteenä niin kaukana kuin mitä ehkä kuvittelemme ja algoritmien käyttämänä kielenämme. Jäljet sen sijaan pelottavat. – ”Vestigia terrent.” (Horatius, Aisopos, Platon).

Olen kirjoittanut liiankin runsaasti tätä seuranneesta kolmannesta vaiheesta ja sen yhteiskunnallisista ilmiöistämme. Viimeksi luovan teknologian renessanssista. Kulttuurien kehityksestä teknologian valossa. Koska valtaosa teknologiauskovaisista on myös tänään algoritmiuskovaisia, olen kirjoittanut kirjoja myös heille, sekä erikseen pyytäen tekoälyä kääntämään kirjojeni nimet heidän kielelleen ja vielä numeroimaan vastauksensa kouluopetuksen tapaan näin heitä avustaen. Tätä nykyistä ”uutta teknologian renessanssia” edeltänyttä vaihetta voisi tänään luonnehtia ensimmäiseksi innovaatioaaltoja hallitsemaan pyrkiväksi vaiheeksi ja sen ”esihistoriaksi”, joka päättyi tuntemallamme tavalla Japaniin pudotettuihin ydinaseisiin, atomipommeihin ja pelon tasapainon käynnistymiseen. Käynnistimme varhaishistoriallisen ajanjakson sitä edes huomamatta. Tämä innovaatioaalto käynnistyi käännetyllä peukalolla. – ”Verso pollice.”

Kilpailu innovaatioaaltojen ja -kenttien herruudesta oli julistettu ja se kävi kiivaampana kuin aiemmin taistelumme luonnonvaroistamme ja niiden herruudesta. Tuossa vaiheessa innovaatioprosessit ja niiden vaativuus jo määriteltiin karkeasti (Boosting Innovation 1999). Niiden saavuttamista edesauttavat rakenteet alkoivat tulla osaksi yhteiskuntakoneiston toimintaa. Innovaatiotasojen luokitus oli kuitenkin vielä ilmiönä vieras. Tätä kirjoittaessani väitöskirjani oli edennyt jo sivulle 65 ja takana oli suuri määrä tekstiä ja kuvia itse innovaatioiden ja innovaatioaaltojen luonteesta ja luokituksesta. Samoin tutkimusaineistoista ja menetelmistä, metodiikasta sekä tehtävän rajaamisesta. Aikaa on kulunut ja pari vuosikymmentä. Tuona aikana olen kirjoittanut puolensataa monografista kirjaa sekä tuhansia artikkeleja tiedettä medioillemme myös popularisoiden. Elämme mediayhteiskunnassa ja moni rakastaakin sitä. Todellinen rakkaus ei tunne mitään rajoja. – ”Verus amor nullum novit habere modum.” (Propertius).

Kirjani nimessä, sen huolella pohditussa kansitekstissä puhutaan ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikasta. Työskentelin tuolloin klustereitten parissa, mutta samaan aikaan myös MTT:n (Luke) sekä muiden luonnonvaralaitostemme tutkimusta hyvin läheltä seuraten pari vuosikymmentä yliopistotutkimuksen rinnalla. Niillä on melkoinen ero ei vain resursseissa vaan myös työtavoissa. Näin myös puhuttaessa innovaatiopolitiikasta Suomessa ja globaalina ilmiönä sitä vertaillen. Ongelmia olivat etenkin tulevan tutkimusrahoituksen järjestelyt sekä akateemisten naisten koulutuksen lisääminen. Toimin myös valtioneuvoston nimeämänä korkeakouluneuvostossamme. Miten tuon ajan ongelmat poikkeavat keväästä 2024? Lyhyesti, onni oli kääntynyt. – ”Verterat fortuna.”

Korporatiivisessa vaiheessa hierarkiat siirtyivät toteuttajatasojen väliseksi kilpailuksi taloudellisista etuuksista ja itse substanssi hämärtyi. Tämän seurauksena käynnistyi toteuttajatasojen, alueiden jne. luokitus osana kuvitellun innovaation kulkua sen sijaan, että kohteena olisi ollut itse innovaatioprosessin luokitus, varoen samalla rajojen rakentelua toteuttajien ja kuviteltujen alueiden välillä. Näin syntyivät myös meille Suomeen ja Pohjolaan hierarkkiset taajamaluokitukset ja näiden vaikutusalueet gradientteineen, joita myös innovaatioalueet seurailivat (Hägestrand 1953). Elimme vahvaa luonnontieteitten dominoimaa aikaa, jossa aluetieteitäkin ohjailivat perinteinen klassinen fysiikka ja sen analogiat aluetasoisina gravitaatiolakeineen, joihin myös innovaation diffuusioprosessit kytkeytyivät analogioineen (Hägestrand 1970, Luostarinen 2005). Suomessa muodikasta oli puhua ”kriittisestä massasta” eikä se ole vierasta vieläkään tuon ajan koulutetuille. Ikävä kyllä totuus synnyttää edelleen vihaa. – ”Veritas odium parit.” (Cicero).

Mitä sitten tuolla ajattelulla tarkoitettiin? Hägestrandilainen malli tarkoitti lyhyesti kuvaten leviämisprosessia, jossa innovaation omaksuminen tai vastaanottaminen määräytyi taajamien ns. keskusluokituksen mukaan ja samalla näiden vaikutusalueiden kohdalla tätä hallinnoiden. Siis pääkaupunkiseudulta leviten maakuntakeskuksiin sekä sieltä seutukaupunkeihin ja lopulta niiden maaseudullekin. Vaikutusalueen laajuuden määräsi keskusalueen hierarkkisen aseman luokituksessa. Gradientit olivat kartalle piirrettäviä käyriä, joiden sisällä diffuusio levisi ja se oli vahvempi lähempänä luokitukseltaan vahvempia keskusalueita. Leviäminen tapahtui siten vahvimmalta alueelta ja pääkaupunkiseudulta kohti maakuntakeskuksia sekä näistä edelleen pienempiin taajamiin ja lopulta niiden maaseudullekin. Siis vaikutusalueille ja periferiaan. Malli sopi maailmaan, jossa liikuttiin ja elettiin hierarkkisen maailmankuvan mukaan ja portaittain hankkien myös tietomme vailla reaaliaikaisesti toimivaa teknologiaa ja sen maailmankuvat muuttavaa myös maantieteellistä ajatteluamme. Nyt jälkeenpäin sen jäljet pelottavat. – ”Vertiga terrent.” (Horatius, Aisopos, Platon). Olen toistanut tätä usein. Mistä tämä sai oikein alkunsa?

Toinen maailmansota mobilisoi sotaa käyvät maat hyvin organisoituun ja suunnitelmalliseen tutkimustyöhön. Tämän työn tuloksena syntyivät mm. tutkat, ydinpommi, tietokone ja monet synteettiset aineet. Toki myös algoritmit ja robotiikka sekä tekoälymme. Sodan jälkeisiin tehtäviin kuului myös koota kansalliset tiedepolitiikat tai ainakin niiden ensimmäiset alkiot (esim. Bernal: Science in History). Näistä tärkein oli sotilaallinen tavoite (big science) aina kylmän sodan loppupuolella saakka. Toki jo 1950-luvulla käynnistyi myös teknologiapoliittinen tutkimus ja järjestelmällinen tietojen hankinta, sekä sen puhdas kansallinen hyödyntäminen (esim. Kuhn 1994). Aikaa voitiin nimittää kansalliseksi historiallisen toisen innovaatioaallon kaudeksi (Nelson & Winter 1997, Luostarinen 2005). Siinä näkyivät vanhan liekin jäljetkin. – ”Veteris vestigia flammae.” (Vergilius).

Tultaessa 1970-luvulle mukaan tuli mm. julkisten palvelujen (terveys, ympäristö, liikenne, koulutus jne.) tutkimustoiminta ja viimeistään vuosikymmenen lopulla energiakysymykset ja uusi teknologia. Omalla kohdallani nämä tulivat mukaan juuri tuolloin aiempien sekä luonnontieteisten (natural science) että ihmistieteisten (human science) rinnalle, joista molemmista olin myös väitellyt tohtoriksi. Vielä tuolloin alueellisesta innovaatiopolitiikasta ei vielä kuitenkaan puhuttu seurauksena liittää aihe lähinnä suuriin keskittymiin ja korporatiivisesti hoidettuihin instituutioihin. Näin myös oma tutkimustyöni oli tältä osin syytä hoitaa poikkitieteisenä ja samalla työskennellen kahdessa yliopistossa (Oulu ja Turku) sekä tutkimuskeskuksessa (Luke). Vielä 1970-luvulla keskustemme luokitus määräytyi juuri palveluinstituutioiden oletetun merkittävyyden sekä näiden vaatiman väestöpohjan mukaan alueita luokitellen. Yliopistojen ulkopuolinen luonnonvarain tutkimus oli sekin jaettu useammalle laitokselle (MTT, Metla, Rktl, VTT). Tämä ohjasi monen nuoren elämän tien. – ”Via vitae.” Se oli liki suoraa tietä – ”Via recta” mutta samalla myös oppimisen tie. – ”Via discendi.”

Globaali korporatiivinen vaihe käynnistyi OECD-maissa öljykriisin yhteydessä ja siirtyi Suomeen myöhemmin osana kansallista EU-politiikan hallinnointia (esim. Lemola 2001). Tässä uudessa prosessissa alueet (maakunnat) alkoivat tehdä innovaatiopolitiikkaa kuvitteellisten hierarkkisten osaamiskeskusten toimesta. Olen kirjoittanut tästä runsaasti myös osana globaalia ilmiötämme ja EU:n hallintoa. Suomessa regionalismi oli ilmiönä usein poikkeava ja sitä käytettiin innovaatioiden ja niiden hierarkiatasojen sijasta. Valittiin kulunut keskitie. – ”Via trita” – ”Via media.”

Ilmiö on sukua myös myöhemmälle mm. sosiaali- ja terveydenhuollon aluetason käytölle ja poliittiselle keskustelulle. Suomessa klustereita, verkostoja sekä tiimityötä ei rakenneltu niinkään tavoitteena tietyillä vertikaali -tasoilla olevat innovaatiot ja niiden toimintamekanismit sekä kulttuurinen käyttöönotto kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla, vaan kilpailu kohdistuikin pragmaattisella tavalla korporatiivisten byrokratioiden väliseksi regionaalisilla yksiköillä. Poliitikoille se oli eräänlainen hyveellisyyden tie. – ”Via virtutis.” Ei niinkään oppimisen tie. – ”Via discendi.”

Valinnat tehtiin horisontaalisina, jolloin käyttövoimana oli pääosin tieteellistekninen innovointi (ks. myös Kautonen ym. 2002, Kuitunen & Oksanen 2002). Vain hetkeä aikaisemmin nämä kuvitteelliset alueet olivat vaihtuneet lääneistä maakunniksi. Maakunnista ja niiden koosta ja määrästä käytiin toki keskustelua, johon itsekin osallistuin. Oma näkemykseni perustui yleiseurooppalaiseen käytäntöön ja alueiden toiminnalliseen (funktionaaliseen) luonteeseen sekä historiaan onnistua taloudellisesti muissakin tehtävissä, kuin vain yhdessä tai kahdessa palvelun tarjonnassa, sekä rajaten se liki mielivaltaisiin regionaalisiin ikivanhoihin maakuntarahoihimme vielä 2000-luvulle tultaessa. Sotilaallinen tie oli tuttu ja kulunut. – ”Via militaris” – ”Via trita.”

Tavoitteen olisi kuitenkin tullut olla lähempänä eurooppalaista jakoa toiminnallisiin osavaltioihin ja niiden verotusoikeuteenkin. Lukumääräisesti Suomen kaltaisessa maassa tällaisia toiminnallisia alueita olisi voinut olla noin puolenkymmentä hyvinkin itsenäistä toimijaa. Suomi edustaa hyvin laajaa ja toiminnallisesti sekä jo luonnonmaantieteeltään erilaisia maantieteellisiä alueyksikköjä. Siinä paheet ovat hyveiden naapureita. – ”Vicina sunt vitia virtutibus.”

Näin erityisesti myös siksi, että tuon ajan viimeisessä vaiheessa kehittyneiden maiden tutkimustoimintaa alkoi ohjata ns. innovaatioketju, jolloin myös tutkimus samalla jaettiin perustutkimukseen, sovellettuun tutkimukseen sekä kehitystyöhön (esim. Konsolas 1990). Itse korostin myös muuttuvaa teknologiaa ja algoritmejamme, robotiikkaa ja tieteiden välistä poikkitieteistä aitoa lisääntyvää yhteistyötä (Luostarinen 2005, 2009, 2011, 2022, 2023). Tämä oli nähtävissä jo 1970-luvulla ja omissa valinnoissanikin. Edessä oli pitkä ja monitieteinen oppimisen tie. – ”Via discendi:”

Ilman reipasta ja nopeaa siirtymä hybridiyhteiskunnasta kohti seuraavaa vaihetta sekä illuusioyhteiskunnan luonnetta osana myös sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallista dilemmaa, algoritmien ja tekoälyn tuomia uusia vaatimuksia, luovan teknologian renessanssia (Luostarinen 2024) kulttuurinen kehityksemme ei voi jatkua luovan ja monitieteisen teknologian asettamissa raameissa. Kirjoitin ja varoitin ilmiöstä jo 2000-luvun vaihtuessa ja myöhemmin kirjoissani sekä lukuisissa artikkeleissa. Mistä tässä oli alkujaan kysymys? Palaan väitöskirjaani. Se kun eteni omalla voimallaan. – ”Vigore proprio.”

Viimeisimmässä vaiheessa kehittyneiden maiden tutkimustoimintaa alkoi ohjata ns. innovaatioketju, jolloin tutkimus samalla jaettiin perustutkimukseen, sovellettuun tutkimukseen tai kehitystyöhön (ks. myös Konsolas 1990). Tuo jako pysyi kauan sellaisenaan ja sen institutionaaliset rakenteet olivat usein valmiina jo ennen 1970-lukua. Jopa hieman naiivisti oletettiin perustutkimuksen johtavan tämän ketjun kautta uusiin tuoteisiin, prosesseihin ja menetelmiin. Suomalaisessa naiiviudessa viisaus voittaa kohtalon. – ”Victrix fortunae sapientia.” (Juvenalis).

Toisena tätä innovaatioketjua tukevana prosessina oli tutkimusjärjestelmä, jolla kuvattiin erilaisten tutkimusprosessien ja -ympäristöjen (tutkimuslaitokset, korkeakoulut ja yliopistot, teolliset laboratoriot jne.) kiinteää yhteyttä toisiinsa (Freeman 1982), alkuvaiheessa ei kuitenkaan yrityksiin ja yrityshautomoihin tai julkisiin muihin organisaatioihin tai hallintoon osana muuta teknologiapolitiikkaa. Näin tiedehallinto muodostui osaksi byrokratiaa tai se rakensi sellaisen itse autonomisena kaikesta muusta byrokratiasta. Sen taustalla ei ollut lainkaan itsenäistä innovaatiotutkimusta. Niinpä innovaatioprosesseja ja -rakenteita käsittelevä tutkimus ja innovaatiopolitiikka evät kulkeneet rinnakkain. Tuskin näin tapahtuu nykyäänkään seuraten prosessien etenemistä esimerkkinä vaikkapa terveydenhuolto ja sen hoito osana innovaatiopolitiikan edellyttämää toimintastrategiaa. Katso ja usko! – ”Vide et crede!

Miksi sitten näin? Suomessa tiedehallinto, osana kansallista tiedepolitiikkaa, alkoi hahmottua edes alkiona niinkin myöhään kuin vasta 1960-luvulla (Lemola). Itse innovaatiopolitiikka paljon tätäkin myöhemmin. Näin myös väitöskirjani oli ensimmäinen tätä aihetta koskeva tutkimus, jossa taustalla oli myös käsite ekologisesta klusterista. Niinpä tuolloin 1960-luvulla tutkimuksen organisaatiokomitea (ns. Linkomiehen komitea) teki ensimmäisen kokonaiskartoituksen Suomen tutkimus- ja kehitystyön kartoituksesta, etenkin rahoituksesta, organisaatiosta ja hallinnosta. Samalla toimintansa aloittivat tieteellisten toimikuntien järjestelmät sekä valtion tiedeneuvosto. Ne etenivät jo viimein omalla voimallaan. – ”Vigore proprio.”

Komitea esitti tieteellisen tutkimuksen suunnitelmallisuuden kohottamista vastaamaan paremmin muiden kehittyneiden teollisuusmaiden käytäntöjä, samalla kansallisia tarpeitamme hakien. Niinpä lopulta vasta vuonna 1969 annetulla lailla järjestyi nykymuotoinen Suomen Akatemia ja tiedepolitiikka sai myös yleisempää poliittista merkitystä. Siis samoihin aikoihin, kun itse käynnistin oman tutkimusohjelmani, josta myöhemmin syntyi ensimmäinen väitöskirjanikin surullisen kuuluisista pohjoisen koskiemme rakentamisesta. Emme kykene näkemään omia vikojamme. – ”Videre nostra mala non possumus.” (Phaerdrus).

Missään tapauksessa väitöskirjaa ei voinut suorittaa sellaisesta aiheesta, jota kansallinen poliittinen järjestelmämme ei tunnistanut lainkaan. Toki näin oli myös käsitteen spatiaalinen ja regionaalinen välillä pohdittaessa jokiemme rakentamista valtavine altaineen Iijoen ja Kemijoen vesistöalueillamme. Jopa käsitteelliset perustatkin puutuivat kyseisten hankkeiden toteuttamiseen tekoaltaita ja voimalaitoksia rakentaen Lapin olosuhteita ja tulevaisuutta lainkaan pohtimatta tai edes tuntematta. Ketä se kiinnosti tuon ajan Suomessa? Valvokaa ja rukoilkaa! – ”Vigilate et orate!”

Muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu ja kilpailu käytiinkin vain siitä, onko rakentaja yksityinen pääoma (Pohjolan Voima Oy) vaiko valtio (Kemijoki Oy). Koskisodatkin merkitsivät vain näiden kahden kilpailua, kumpi ehtii ensin omistaa riittävästi jokiosuuksia käynnistääkseen työt ja pakkolunastukset. Sotien aikaisen kisan päänäyttämönä olivat Kuusamon kosket ja koskia ostettiin kilvan sotiemme vielä jatkuessakin sekä pohtimatta, miten Kuusamon kosket ylipäärään voitaisiin rakentaa. Asenne oli jyrkkä. Tulemme voittamaan tai kuolemaan – ”Vincam aut moriar.” Se oli rintamalla opittu.

Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelmamme valmistui samana vuonna 1971, jolloin omat opintoni käynnistyivät Oulun yliopistossa. Heti maisterin tutkinnon jälkeen jatkoin niiden syventämistä vaihtaen myös samalla tiedekuntaa Turun yliopistossa. Samalla sain hoitaakseni yliopistojen yhteisen ja voimayhtiön rahoittaman tutkimusohjelman Ounasjoella ja myöhemmin sekä Kemijoella että Iijoella. Olimme matkalla kohti koskiensuojelulakia ja samalla ympäristöministeriön perustamista muuta Pohjolaa reippaasti jäljessä. Ilmiötä oli ajettava kuin käärmettä pyssyyn. Kaikesta huolimatta mielestäni olen elänyt onnellisesti. – ”Videor mihi beate vixisse.”

Samaan aikaan vuonna 1977 Suomen kaikki yliopistot ja korkeakoulut saivat valmiiksi omat tutkimuspoliittiset ohjelmansa. Siis rinnan koskiensuojelulakiemme ja lopulta ympäristöministeriön perustamisen kanssa. Käsite ekologinen klusteri oli taatusti suomalaisille vieras ja ajatus tästä aiheesta väitellen mahdoton vielä vuosikymmenet. Väitös oli tutkimuksena tehtävä aiheesta, joka oli kulttuurisesti ja hallinnollisesti mahdollista, sekä kyseisen yliopiston ja sen professorien sisäistämä hallinnollisena ilmiönämmekin. Robotiikasta tai tekoälystä ei olisi voinut väitellä tohtoriksi vielä väärällä vuosisadalla, ja valtaosa kirjoittamistani kirjoista ovat nekin odottamassa vielä Suomessa parempia aikoja ja lukutaitoisia alalle koulutettuja byrokraattejammekin. Niinpä ne onkin julkaistu muualla kuin Suomessa. Jumalia miellytti voittaja, Catoa voitettu. – ”Victrix causa deis placuit sed victa Catoni.” (Lucanus).

Kaikesta tästä seurauksena ja osana hallintoa tutkimusohjelmien sisältö olikin oltava tuolloin samansuuntainen kuin mitä kansalliset painoalueet yliopistoissamme sekä tavoitteet oli kohdennettava eri tutkimusorganisaatioille ja nekin osana kansallista tutkimusrahoitusta. Toki näin tapahtuu myös EU:n kohdalla tänään, mutta väljemmin perustein, ja luottaen lukutaitoisiin tutkimusohjelmien ennakkotarkastajiin. Emme kykene näkemään omia vikojamme. – ”Videre nostra malan on possumus.” (Phaedrus).

Kun on tuossa tehtävässä tarkstajana toiminut, se on toki monikulttuurinen ja lukijoilta edellytetään heiltäkin muutakin kuin mitä kansallisessa tutkimuspoliittisessa merkityksessä on ollut mahdollista. Vastaavasti prosessi kansalliseksi innovaatio-ohjelmaksi käynnistyi vasta 1990-luvun puolivälissä (esim. Kuituinen 2001), miltei vuosisata sen jälkeen, kun innovaatioiden tutkimuksesta ja niiden merkityksestä oli tehty ensimmäiset merkittävät havainnot ja niistä oli tulossa myös aluetaloutta ohjaava prosessi. Suomessa tämä ymmärrettiin väärin ja johti alueiden (regionalismi) väliseen kilpailuun yhteistyön sijasta, jolloin laaja-alaiset kulttuuriset innovaatiorakenteet jäivät rakennemuutoksessamme pääosin kokonaan käyttämättä. Näen parran ja viitan, en filosofia. – ”Video barbam et pallium, deteriora sequor.” (Ovidus).

Niinpä globaalina innovaatioaaltona prosessi saapui Suomeen jälkiomaksujalle tyypillisenä, jolloin sen myös kulttuuriset vaikutukset olivat etukäteen arvioitavissa (esim. Hietanen 1992). Katsokaa konsulit, ettei valtiolle koidu mitään vahinkoa. – ”Videant consules, ne quid detrimenti capiat res publica.”