Lehdistövapauden juhlaa Suomessa

Tänään on YK:n lehdistövapauden päivä. Suomessa ja Helsingin Sanomissa se saa huomiota erityisesti ja kohteena on Venäjä ja sen valtiontelevisio sekä lehdistönvapaus siellä. Valtio hallitsee tiedotusvälineitä ja televisio määrää tahdin, kirjoittaa suomalainen media.  Venäjän ykköskanavaa seuraavaa, Uzbekistanissa asuvaa isoäitiä, on vaikea puhua ympäri läntisen koneiston systemaattisella propagandalla. Putin on vahvempi kuin läntisen koneiston kasvatti, joka valitaan jo varhain toimittajien rekrytoinnin kautta ja koulutuksella uuteen digitaaliseen teolliseen ympäristöönsä. Se on pitkän kulttuuri tuote, joskin ei kovin hääppöinen Suomessa poliittisen lehdistömme jatkona.

Väärä Huntington medioissamme

Sananvapaus on hyvällä tolalla vain pienessä osassa maailmaa. Lehti esittelee Ruotsin maana, joka sijoittuu tiedotuksen vapaudessa viidenneksi ja sen jälkeen Yhdysvallat, jossa tietovuodot vievät oikeuteen ja sijaluku on 58. Tunisia on parantamassa asemaansa ja sijaluku on liki sama kuin suomalaisella jalkapallolla. Venezuelan sijalukua pudottaa toimittajien uhkailu ja Kiinan sijalukua selittää vaikkapa pari miljoonaa nettipoliisia. Se on suhteutettava toki yli 1000 miljoonan kansakunnan monikulttuuriseen taustaansa.

Kun kirjoitan monikulttuurisesta ja globalisaatiosta sekä samalla universaalista kahdeksasta sivilisaatiosta, mieleen tulee nimi Huntington ja Yhdysvaltain sekä lännen tapa nähdä maailma Yalen yliopiston kasvatin näkökulmasta. On siis syytä googlata ja katsoa mitä Huntington on tästä kertonut.

Googlen vastaus alan toimittajalle on Huntingtonin tauti, Chorea Huntington. Se kuvaa Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa kohtuullisen yleistä ns. tanssitautia. Oireyhtymä on geneettinen, periytyvä, ja aiheuttaa kantajassaan pakkoliikkeitä sekä myöhemmin dementiaa. Tyypillistä on myös kasvava aggressio.

George Huntington syntyi vuona 1950 ja kuoli vuonna 1916. Vuosi on sama, jolloin oma isäni syntyi ja sitä seuraavat vuodet olivat Euroopassa ja Suomessa rauhattomia. Ne jatkuivat sellaisina Suomessa aina jatkosodan loppuun. Niistä kirjoitti kirjailija Väinö Linna kaksi mittavaa, narratiivista suurta kertomusta, jotka ovat kehystäneet tuon ajan oman kansakuntamme sosiaalisen pääoman ja muistin.

Joidenkin mielestä taustalla oli liki ajautuminen näihin tapahtumiin, ajopuuna kulkeutuminen kohti kuohuja ja koskia. Siis kuten Huntingtonin syndroomassa pakkoliikkeineen ja unohtaen loput dementoituen kansakuntana koko asian tutkiminen, kriittisesti ja itseään pettämättä.

Väärän maailmankuvan Huntington

Samuel Huntington syntyi hieman George Huntingtonin kuoleman jälkeen ja kuoli vuonna 2008. Hän ei ollut Colombian yliopiston tuote vaan pikemminkin Yalen ja toimi mm. presidenttien Johnson ja Carter neuvonantajana.

Tämä myöhemmin syntynyt Huntington pyrki mallittamaan maailman amerikkalaisen tanssitaudin tapaan ja unohtaen historian. Hänen maailmassaan vaikuttivat, presidenttien neuvonantajana, ikävät konfliktit, jotka hän sijoitti kulttuurien ja sivilisaatioiden rajapinnoille, itse piirtämilleen. Tätä hän syötti myös neuvonantajana työnantajilleen kuvaten konfliktien synnyt erillään aiemmasta maailmankuvasta, rajoihin ja regionalismiin sidotuista ja osin samalla myös kansallisuuksista ja nationalismista irrallisina syntyen.    

Näin laadittiin Yhdysvaltain presidenteille riittävän merkittävä uusi paradigmainen maailmankuva, jossa Yhdysvallat oli ainut maailman mahti ja taisteli pahaa vastaan kahdeksan suuren kulttuurin rajapinnoilla, joista syntyi konflikteja. Konfliktin aiheuttajina olivat suurkulttuurien, sivilisaatioiden ja samalla usein uskontojen yhteentörmäykset, joita Yhdysvaltain tuli mahdillaan hallita ja ratkaista nämä konfliktit, pakoliikkeiden tapaan elämöiden sekä unohtaen myöhemmin niiden antamat opit, tehdyt virheet ympäri maailmaa.

Suuruudenhullu malli suurvallalle

Samuel Huntingtonin tavoitteena oli selkeyttää Yhdysvaltain asema sekavassa ja pienten ja vähän suurempien jatkuvien konfliktien maailmassa uuden paradigman oikeuttamalla tavalla. Hän sai yhtäällä valtavasti kannatusta mutta myös runsaasti kritiikkiä. Kritiikkiä tuli myös yllättäen lännestä, jossa yhä useampi tieteen tekijä halusi oman mallinsa maailmalle ja Suomessa samalla tavalla kuin Väinö Linna aikanaan omat kirjansa osaksi suomalaista kerrontateollisuuttamme.

Suurella vallankäyttäjällä on oltava myös suuri tehtävä. Pienet kahakat ja niiden liki keskiaikainen, joskus paljon vanhempikin tapa puhjeta veritöiksi, ei riittänyt tuon ajan Yhdysvalloille toimia suuren tehtävänsä toteuttajana. Tätä samaa tautia on maailma potenut aina ja joka kerta taustalla on ollut toisen Huntingtonin kaltainen pakkoliike, Chorea Huntington, pakonomainen toiminta, kouristelu, tanssitauti, sekä dementia unohtaa myöhemmin aggression  todelliset syyt ja seuraukset, mielettömyydet, kansansurmat.

Valitse oikea Friedman

George Friedman syntyi puolestaan pari vuotta aiemmin kuin minä synnyinmaanaan Unkari, sukulaiskansamme. Hän selvisi juutalaisena tuo ajan vainosta Yhdysvaltoihin. Häntä ei pidä sotkea monetaristi ja liberalisti, taloustieteilijä Milton Friedmanin elämään ja julkaisuihin. Tämä Nobelilla palkittu kirjoittaja tunnetaan vaikkapa kansalaispalkasta ja Margaret Thatcherin sekä Ronald Reaganin ajoista. He kun lukiojat tätä Milton Friedmania runsaasti.

George Friedman ei usko, kokemuksiinsa vedoten, Euroopan olevan nyt kuivilla. Hän näkee maanosamme jakautuvan rajalinjalla, joka syntyy niemimaan ja mantereen välille. Rajamaahan kuuluvat mm. Ukraina, Valko-Venäjä, Puola ja Baltia. Suomi on taas Pietarista luonteeseen eikä lukeudu tähän onnettomaan rajaan. Se on lohdullinen tieto ja sen tulisi olla jatkossakin meidän geopoliittinen todellinen asemamme.

Euroopan ongelma on Yhdysvalloista saapunut ja itse kehitelty petos omasta suuruudestamme. Se on itsepetosta ja hiekalla rakennettua. Samaan aikaan kun ei voi sekä yhdistyä että pysyä itsenäisenä. Yhdysvalloissa tämä tiedetään ja siksi se sijoittuu medioineen kauas kehitysmaiden joukkoon. Siellä voi syntyä omalaatuisia neroja ja hulluja samaan aikaan.

Toki näin on käynyt myös Euroopassa mutta aina taustalla on ollut Huntingtonin kuvaama tautimme ja sen periytyminen pakkoliikkeineen, aggressioineen ja kyvyttömyytenä muistaa myöhemmin tätä kaikkea, dementoituen ja rakentaen aina uudelleen hiekalle.

Eurooppa on käynyt valtavan määrän sotia ja käyttänyt niihin  tolkuttomia summia ja uhrauksia. Sen sijaan kyky voittoihin ilman sotia on liki kokematon voimavara. Juuri nyt puhutaan jälleen Huntingtonista mutta kokonaan väärästä Huntingtonista ja Friedmanista, mutta kokonaan väärästä Friedmanista.

Pelko on aseeni

Oikean Friedmanin mukaan Venäjä pelkää Washingtonia ja sen arat paikat ovat siellä missä rajoja siirretään lännestä itään kohti vanhoja, ikäviä muistoja. Kremlissä ei uskota Yhdysvaltain ja lännen tapaan puhua ukrainalaisten oikeuksista päättä omista asioistaan. Venäjän pelot ovat ymmärrettäviä ja niitä on osattava lukea oikein.

Friedmanin mukaan Venäjä ei halua ongelmia Suomen ja Pohjolan suunnalta. Se tuntee kyllä historiasta jo Ruotsin ja Tanskan, Saksan ja Ranskan. Samalla Friedman jakaa Euroopan odotetulla tavalla Unkarista syntyneenä Etelä-Eurooppaan, Itä-Eurooppaan sekä Saksa-Itävaltaan ja Pohjois-Eurooppaan. Siellä elävät ikivanhat alueiden Euroopan tutut kasvot ja kansallisvaltiot. Ei niistä mihinkään päästä ja sen kanssa on elettävä.

Venäjällä ovat kädet täynnä Bulgaria-Baltia linjalla eikä sillä ole mitään syytä kärjistää tilannetta Suomen rajoilla. Tämä on loogista ja ymmärrettävää. Heiltä löytyvät myös arkistot mitä ihmiset pitävät Huntingtonin taudissaan piilossa. On turha näytellä dementoitunutta.

Koko ajan omissa käsissä – cluster art

Suomen osallistuminen konflikteihin, jotka eivät synny Samuel Friedmanin paradigman  kaltaisista suurista uskontojen ja kulttuurien rajapinnoista, vaan pienistä ja joskus näkymättömistä keskiaikaisista tai vanhemmista taantumistamme, on Suomen oma asia. Ei toki ajautumista ajopuuna sotiimme. Kyse  on Huntingtonin syndrooman kaltaisista kouristeluista, sairaudesta ja geenivirheistä, korpraalin nousemisesta valtaan tämän virheen korjaajana.

Se, onko Baltian tukeminen Suomen oman edun mukaista, on arvioitava kulloisenkin tilanteen mukaan ja Venäjän omien pelkojen kautta. Ei Yhdysvaltain tavasta kokea maailma osana harhaista 1990-luvun Samuel Huntingtonin oppia suurena maailman parantajana. Tämä koskee myös Suomea ja sen joutumista osaksi suurvaltapolitiikan tikkataulua Naton kohdalla omaa asemaansa muuttaen.

Suomen, kuten kaikkien maiden, on aina hoidettava omat asiansa. Tämä on myös Perussuomalaisten ensimmäinen artikla ja se on pragmaattinen tosiasia. Kukaan ei pelasta maata, joka ei itse pelasta itseään. Yhdysvallat on sitoutunut toki Euroopan raja-alueiden puolustamiseen, mutta ei toki koko Euroopan. Ei Euroopassa sellaista sotilasvoimaa ole.

George Friedmanin mukaan kriisissä Suomi on ankkuri Pohjolassa. Näissä pohdinnoissa ei pidä käyttää sellaisia käsitteitä kuin demokratia tai vapaus. Se ei kuulu kriisiajan politiikkaan. Ei myöskään media ja sananvapaus.

Oleellista on, että Yhdysvaltain näkökulmasta Suomi on niin kaukana, ettei se halua Suomelta mitään. Tämä etu on jatkossa myös säilytettävä. Suomalaiset reservit voivat seikkailla ihan vapaasti korvessamme, kunhan kertausharjoitukset ja sukellusveneet eivät ala näkyä Yhdysvaltain medioissa.

Turvallisinta siellä on tuottaa uutta digi- ja multimediaa sekä neukkumuodin rinnalla uutta suomalaista nousevan muotieliitin kulutustuotetta. Itse olen sitä tuottanut heille jo kohta kolme vuosikymmentä. Sitä voi käyttää mallina tai liittyä siihen nyt, kun se on jo globaalina yli sadan miljoonan yrittäjän, kouluttajan, tutkijan ja hallinnon yhteistä omaisuuttamme, muuttuneen hybridiyhteiskunnan cluster art -maailmaa.