Mitä me voisimme oppia Ukrainasta ja Nato-optiosta?

Ainakin sen, että kun itse sulkee oven vakaasti ja johdonmukaisesti, sen voi jättää lukitsematta ja käyttää tarvittaessa. Jos häilyy ovensuussa flirttaillen kynnyksen ylittämisellä, joku paiskaa sen hätäpäissään lukkoon puolestamme ja lyö vielä laudat päälle, kun koko maanosan turvallisuus ja vakaus asettuu vaakalaudalle.

Meistä jokainen tietää omasta elämästään, että oikeus johonkin ei ole sama asia, kuin viisaus, eikä oikeudesta ole perusteeksi. Oikeus ostaa Alkosta perjantaipullo ei tarkoita, että sen juominen on järkevää. Oikeuden käyttöä on myös päätös olla juomatta.

Pääministeri Sanna Marinin taannoinen lausunto Reutersille edusti ensinmainittua vakautta ja johdonmukaisuutta. Suomen pitkäaikainen linja, jossa sotilaallinen liittoutumattomuutemme on tehty kristallinkirkkaasti selväksi, on tänäkin päivänä arvossaan. Nähdäkseni Marin osoitti lausunnollaan johtajuutta ja puhdisti ilmaa tulkinnanvaraisen spekuloinnin ja häilymisen ympäriltä oman pääministerikautensa ajaksi.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa maamme linjan tulee olla vakaa, ennustettava ja yhtenäinen. Se ei tarjoa poliittisen pelin paikkaa. Marinin arvostelemiseksi muitakin aiheita löytyy riittämiin. Vihervasemmistolaiset ja muutamat muutkin järjestävät tämän tästä arvottomia näytelmiä vain ollakseen perussuomalaisten kanssa eri mieltä – ihan vain periaatteesta. Viimeisin näytelmä tästä oli eduskunnan vakiintuneiden käytäntöjen vastaisesti toteutettu lippuäänestys-manööveri ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan valinnassa. Älkäämme syyllistykö samaan.

***

Perussuomalaisten Nato-kantaa on viime aikoina tivattu, koska sillä on haluttu hajottaa puolueen rivejä. Kanta on kirjoitettu puolueen turvallisuuspoliittiseen ohjelmaan 2015 aivan yhtä selvästi, kuin minkä tahansa muunkin puolueen. Alla katkelma ohjelmasta:

”Perussuomalaisten mielestä sotilaallinen liittoutumattomuus on palvellut Suomea niin hyvin, että tämän linjan muuttamiselle täytyy olla painavat syyt. Nato-jäsenyydelle ei ole esitetty mitään konkreettisia perusteluja, jotka antaisivat varmuudella olettaa, että maamme puolustaminen olisi paremmalla tolalla sen myötä. Sen sijaan liikkumavaramme turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä kapenisi ja saisimme uusia –muun muassa kansainväliseen kriisinhallintaan liittyviä – velvoitteita liittokunnan sisällä.

Kannatamme kansallista puolustusratkaisua: sotilaallisesti liittoutumaton Suomi valmistautuu puolustamaan koko maata yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan alueellisen puolustusjärjestelmän kautta. Tukea pitää etsiä, mutta sen varaan ei voi heittäytyä. Saamme tositilanteessa apua vain, jos siitä on hyötyä antavalle osapuolelle.

Suomen poliittinen ja tiedotuksellinen eliitti on kuitenkin jo vuosia pyrkinyt viemään maatamme hivuttamalla kohti Nato-jäsenyyttä. Kansa vastustaa, mutta sitä valmistellaan liittymiseen muun muassa väittämällä, että yleinen asevelvollisuus säilyisi maassamme myös Nato-jäsenyyden vallitessa. Jäsenyys todennäköisesti johtaisi ennen pitkää asevelvollisuudesta luopumiseen, ja sen myötä maanpuolustustahto heikkenisi.”

Tämä kanta kestää hyvin aikaa ja sen takana on helppo seistä. En näe suomalaisen asevelvollisen paikan olevan sotimassa vaikkapa turkkilaisten rinnalla meille kuulumattomissa konflikteissa. Sen sijaan meidän tulisi mielestäni korostuneemmin hyödyntää maailmallakin tunnustettu rauhanvälittäjän asemamme.

Mikä olisi raukkamaisempaa ja enemmän poliittista ja moraalista tukea tuottavaa, kuin ison pahan hyökkäys pienen, sovittelevan rauhanvälittäjän kimppuun? Näkemystäni voi syyttää naiiviksi, mutta naiivi ajatus se on sekin, että jokin liittosuhde saisi tositilanteessa ulkopuolisia maita uhraamaan automaattisesti omia kansalaisiaan heille kuulumattoman konfliktin vuoksi.

***

Sotien historia on ideologisen jästipäisyyden historiaa. Niin Euroopan kuin Suomenkin turvallisuus lepää 2020-luvullakin reaalipolitiikan varassa ja ilokseni voin sekä osin Marinin että Saksan liittokansleri Olaf Scholzin lausunnoista todeta, että reaalipolitiikka myös antaa viitteitä paluustaan.

Samoja viitteitä on nähty myös pakolais- ja turvapaikkapolitiikassa, kun Puola viime syksynä torjui Valko-Venäjän hybridioperaation myötä maahan pyrkineen siirtolaisvyöryn onnistuneesti. Nato-jäsenyys ei muuten estänyt Turkkia toteuttamasta vastaavaa hybridioperaatiota Kreikan vastaisella rajallaan, eikä myöskään auttanut Kreikkaa tilanteessa mitenkään.

Vallitseviin tosiasioihin mukautuvaa politiikkaa – ilman sitoutumista järkeä sumentaviin ideologioihin ja tunteiluun – tarvitaan niin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin sisäisen turvallisuuden vahvistamisessakin.

Moni johtava poliitikkomme on tottunut normaalioloissa pyörittämään maailmaa juhlapuheilla. Kriisitilanteissa erotellaan jyvät akanoista. Ilman reaalipoliitikkoja ei ole ensin mainituille juhlia, joissa puhua.