Aluksi en ymmärtänyt miksi askeleeni vetivät minua kohti suurta valaistua telttaa torin laidalla. Sitten tajusin, että luontainen uteliaisuuteni vei minut mennessään. Olin utelias siksi, että teltta hehkui jääkylmää valoa.

Tulini lähemmäksi ja huomasin tilaisuuden jo alkaneen. En tiedä, oliko se alkanut jo vuosikymmeniä sitten, enkä välittänyt pätkääkään. Olin joka tapauksessa myöhässä ja liput oli kauan sitten loppuunmyyty. Minun kohtaloksi jäi kurkistella teltan kyljessä olevasta reiästä, josta pystyin seuraamaan katsomossa istuvia ihmisen tapaisia olentoja. He muistuttivat suurta kasvotonta muovimetsää, joka menneisyyden tuulissa huojui laidasta toiseen. Heidät oli sijoiteltu suurina joukkoina lasiseinien taaksi ja laseihin oli kirjoitettu ”työttömät”, ”sairaat”, ”lapsiperheet”, ”yksinhuoltajat” j.n.e.

Onnistuin nousemaan puulaatikon päälle, ja pystyin seuraamaan sirkuksen ohjelmaa. Keskellä estraadia oli suuri häkki, johon oli tungettu lauma leijonia. Leijonien keskellä seisoi pitkäkarvainen kesyttäjä ruoska kourassaan. Leijonat seurasivat kesyttäjän liikkeitä herkeämättä. Häkissä näin sekä hallitus­leijonia että oppositioleijonia, jotka erottuivat toisistaan vain käyttäy­tymisensä perusteella. Hallitusleijonat kävelivät rinta pystyssä osoittaen olevansa lauman johtajia, ja oppositioleijonat protestoivat näykkimällä hallitusleijonia tilaisuuden tullen. Aina kun oppositioleijona onnistui ärsyttämään hallitusleijonaa, yleisö innostui riemukkaisiin suosionosoituksiin.

Fanfaari soi ja leijonankesyttäjä aloitti ohjelmansa. Näin kesyttäjän selässä tekstin ”laatumedia”, ja kun ruosta heilahti, leijonat syöksyivät kukin omalle tuolilleen. Ruoska heilahti toisen kerran ja leijonat siirtyvät yleisön suosionosoitusten saattamina esittelemään temppujaan. Saatoin jopa aistia leijonahäkin tunnelmaa. Edellä juoksseet hallitusleijonat pakenivat henkensä puolesta perässä tulevia oppositio­leijonia, joita siivitti kesyttäjän ruoska. Pian hallitusleijona kompuroi esteellä, ja hetkessä muut leijonat olivat hänen kimpussaan tapellen vimmatusti jokaisesta lihanriekaleista viimeiseen karvantupsuun asti. Yleisö seisoi ja kiljui riemusta.

Häkin seinillä roikkui äänekäs joukko ammatti­yhdistys­apinota jotka tekivät minkä ay-apina osaa. Heittelivät alapuolella juoksevia leijonia banaaninkuorilla.

Sivuverho aukesi ja näyttämölle juoksi yksitoista klovnia. Ääni teltassa hiljeni, ja kansa siirtyi seuraamaan klovnien esityksiä. Piti äänestää kuka näistä naurattaa yleisöä parhaiten.

Klovnien joukosta löytyi niin paksu onniklovni kuin siro tuhkimo ja jokainen, joka osasi kääntää takkiaan suosionosioitusten mukaan, näytti saavan yleisön puolelleen. Erityisesti katseeni kiinnityi erääsen klowniin, jonka takki monen käänöksen jälkeen oli asettunut nurinpäin hänen niskoilleen. Takin alta näkyi mullan tahrima nuhruinen silinterilakki. Hän oli taistelija, mies joka taistelee vielä kauan. Klovnit osasivat vain kaksi sanaa ”me annamme” ja sitä ne äänekkäästi hokivat kansan raapustellessa äänestyslipukkeitaan.

Tuli tauon aika ja mainospöllö lähti lentoon vetäen perässään lippua, jossa luki ”sirkuksella hyvinvointiin”, enkä voinut olla nauramatta. Se oli pieni ilo varastetusta vapaalipusta.

Kohotin kaulukseni, jotta se paremmin suojaisi kylmältä viimalta ja käännyin takaisin illan turvalliseen pimeyteen.

Kirjoitin tuon talvella 2007, mutta monikohan asia on noiden eduskuntavaalien jälkeen muuttunut?