Harrastetunti keskelle koulupäivää. Miksi ihmeessä ei?

Koulussa opetetaan matematiikkaa, kieliä ja historiaa. Ja niin pitääkin. Mutta missä lapset oppivat yhdessä tekemistä, luovuutta, liikkumista ja muiden kanssa toimeen tulemista? Nekin ovat elämässä aika tärkeitä taitoja.

Olen esittänyt, että jokaisen peruskoululaisen päivään sisällytettäisiin noin tunnin mittainen harraste- ja toimintatunti. Ei aamun ensimmäiseksi eikä iltapäivän viimeiseksi, vaan keskelle koulupäivää.

Eikä koulupäivä saisi pidentyä minuuttiakaan.

Ajatus on yksinkertainen. Tunti, jolloin ei istuta pulpetissa, päntätä kokeisiin tai suoriteta. Sen sijaan liikutaan, soitetaan, maalataan, pelataan tai tehdään jotain muuta yhdessä.

Kaikista ei tarvitse kasvattaa jalkapalloilijoita tai viulisteja. Riittää, että jokainen löytää jotakin, mistä innostuu.

Lasten ja nuorten pahoinvoinnista, yksinäisyydestä, liikkumattomuudesta ja keskittymisvaikeuksista puhutaan paljon. Ratkaisuksi laaditaan ohjelmia, strategioita ja suunnitelmia. Paperia kyllä syntyy. Mutta muuttuuko lasten arki?

Mitä jos välillä tehtäisiin jotain aivan käytännöllistä?

Harrastetunti jakaisi koulupäivän kahteen osaan. Välillä saisi hengähtää, liikkua ja käyttää päätään muuhunkin kuin oppikirjoihin. Se voisi auttaa myös keskittymään paremmin varsinaisilla oppitunneilla.

Kaikilla lapsilla ei ole harrastusta koulun ulkopuolella. Harrastukset maksavat, matkat ovat pitkiä eikä kuljetuksia aina ole. Varsinkin maaseudulla tämä on monelle perheelle tuttua arkea.

Kun harrastus tuodaan koulupäivään, vanhempien lompakko tai kotiosoite ei enää ratkaise, pääseekö lapsi mukaan.

Ja ehkä kaikkein tärkeintä on yhdessä tekeminen.

Ystävyyssuhteita ei synnytetä hallinnollisilla päätöksillä. Ne syntyvät, kun lapset pelaavat, rakentavat, nauravat ja onnistuvat yhdessä. Kun huomataan, että se hiljaisempi luokkakaverikin osaa jotain sellaista, mistä muut voivat oppia.

Kaikki onnistumiset eivät näy koenumeroissa.

Tietenkin tällainen muutos vaatii koulupäivän rakenteen ja resurssien tarkastelua. Lakisääteisestä opetuksesta ei tingitä. Koulukuljetukset, henkilöstö ja kustannukset pitää selvittää kunnolla.

Mutta miksi uuden ajatuksen ensimmäinen vastaus on niin usein, ettei se onnistu?

En myöskään ehdota uuden hallintoportaan perustamista harrastetunteja pyörittämään. Kouluissa, kunnissa ja paikallisissa yhdistyksissä on jo osaamista, tiloja ja mahdollisuuksia. Käytetään niitä.

Aloitetaan vaikka kokeilulla muutamassa koulussa. Kuunnellaan oppilaita ja opettajia, katsotaan mikä toimii ja korjataan sitä, mikä ei.

Kaikkea ei tarvitse tietää valmiiksi ennen kuin uskaltaa kokeilla.

Koulun tehtävä ei ole pelkästään valmistaa lapsia seuraavaan kokeeseen. Sen pitäisi antaa eväitä myös elämään.

Jos harrastetunti auttaisi yksinäistä lasta löytämään kavereita, innostaisi vähän liikkuvan lapsen liikkeelle tai antaisi koulutyössä kamppailevalle oppilaalle kokemuksen siitä, että minäkin osaan, olisimme jo oikealla tiellä.

Ja jos lapset samalla viihtyisivät koulussa paremmin, tuskin sekään olisi suuri vahinko.

Kaikkea arvokasta ei voi mitata koenumeroilla. Eikä kaikkea tärkeää opita pulpetissa.