Terveisiä yhden vanhemman perheestä

Olen 50-vuotias, kahden alakouluikäisen pojan äiti. Koulutukseltani  varanotaari, hallintotieteiden maisteri ja teologian yo. Luonteeltani ikuinen opiskelija, työn ohessa.  Kasvatan poikiani yhden aikuisen  taloudessa ja tilipussilla. Isovanhempia tai muuta verkostoa ei ole.  Työpaikkani eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa on tukipilarini. Päivittäinen työmatkani on 180 km. Hoidan työni ja lapseni, parhaan kykyni mukaan.

Mittani täyttyi neljä vuotta sitten, kun yritin saada kunnasta pienten koululaisten iltapäivätoimintapaikkaa pojalleni.   Minulle vastattiin että paikkaa ei ole. Ja että yleensä vanhemmat ovat jotenkin itse hoitaneet lapsensa. Sanoin että teen 7-vuotiaasta lapsestani lastensuojeluilmoituksen, jos hän joutuu olemaan yksin kotona klo 12 lähtien kun olen 90 km päässä töissä.  Minulle vastattiin, etten minä ole lastensuojelun asiakas. Kysyin, mistä tiedätte miten täällä menee, kun ette tunne minua. Minuun lyötiin leima. Töissä käyvä, koulutettu, virkamies = pärjää. Ajattelematta lapsia, jotka ovat minun varassani. Seuraavaksi lähdin mukaan kunnallispolitiikkaan. Tavoitteena kertoa lähempänä eläkeikää oleville valtuutetuille lapsiperheiden asioista.

Lapsiperheköyhyys koskee erityisesti yhden vanhemman perheitä.  Kansanedustajiksi täytyy saada sellaisia henkilöitä, jotka parantavat yhden vanhemman perheiden sosiaalista, taloudellista ja oikeudellista asemaa. Pienten koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta tulee tehdä lakisääteiseksi. Lapsilisiä ei saa leikata. Kunnat eivät saa antaa myöhässä olevia päivähoitomaksuja perintäyhtiöiden hoidettavaksi.Luottotiedot tulee voida säilyttää ja saatavien maksusta voida sopia. Kelan myöntämän elatustuen määrää tulee nostaa. Kuntien sosiaalinen luototus pakolliseksi. Yhden perheen vanhemmilla tulee säilyä,subjektiivinen oikeus päivähoitoon.

Yksi vanhempi tekee kahden vanhemman työt. Yhden vanhemman perheitä tulee arvostaa, ei väheksyä.