Penkkaripäivänä abit heittivät karkkia kansalaisille kuorma-autojen lavalta. Meteli oli kova ja tulevaisuudenkuva oli yltiöpositiivinen. Näin pitää ollakin, nuorilla ihmisillä.

Penkkareista tuli mielleyhtymä kansanedustajavaalikampanjoihin. Lupaukset lentävät karamellien lailla. Pyytämättä ja yllättäen kadullakulkijan päälle. Soppatykit laulavat ja tukiryhmät pohtivat erilaisia strategioita. Mitä suuremmasta persoonasta on kyse, sitä suuremmalla rahalla. Esitellään tukiryhmiä ja tukitilejä, joita ilman ehdokkuus vaikuttaa näpertelyltä.

Entä vaalien jälkeen? Miten kadullakulkija saisi edes satunnaisen karkin päähänsä?  Mitä valittu kansanedustaja pitää yllä kontaktia äänestäjiin? Moni äänestäjä tuntee jäävänsä yksin kahlaamaan karkkipapereihin. Karkki on halpa hinta äänestäjän antamasta luottamuksesta mielikuvalle.  Kansanedustaja liihottaa tärkeästä istunnosta ja kokouksesta toiseen. Pääsee jopa ministeriauton takapenkille istumaan. Valta maistuu makealta ja tilipussi paksunee. Alkaa ilmestyä selfieitä linnan juhlista, kampaajalla käynneistä, ylellisistä kulutustavaroista ja lomamatkoista. 

Olen ollut kohta 15 vuotta virkamiehenä eduskunnassa. Seurannut sivusta yhden kauden ja useamman kauden edustajia työpaikallaan. Jokainen tekee työtään omalla persoonallaan. Toiset näkyvämmin, myös yksityiselämäänsä esitellen. Monet itseään säästelemättä ja neuvotellen yli puoluerajojen. Miksi äänestäjät eivät tunnu arvostavan edustajan tekemää työtä? Koska he näkevät työstä vain jäävuoren huipun. Sen ylellisen huipun kun taviksesta eduskunnassa kuoriutuu pukeutumis- ja käyttäytymiskoodin omannut selfie-sukkula. Ja yltäkylläiseltä vaikuttava elämä ärsyttää  toimeentulonsa kanssa kamppailevaa kansalaista.