Käväisin viikkoa ennen äänestyspäivää sunnuntaina Helsingin Hakaniemen torilla Maalaismarkkinoilla. Kuten vaalihumuun kuuluu, olivat puolueet linnoittautuneet tiukaksi rivistöksi ja suolsivat vaaliviestiä useamman ehdokkaan voimin. Esitteitä ja makeisia ilmestyi käteen kuin huomaamatta ja kaikki tuntuivat olevan niin iloisia ja hymyileviä, että alkoi jo suoraan sanoen ahdistamaan. Katsellessani eri vaalipisteiden järjestelyä mietiskelin, että ne introvertit puolueen puurtajat oli näköjään istutettu telttojen sisään kampanjapöytien taakse. Kulkuväylille työntyivät ne mukavat, hymyilevät kaikkien kaverit. Keskustelin melkein kaikilla teltoilla ehdokkaiden kanssa. Otin mukaan myös kaiken tarjotun esitemateriaalin. En kertonut, että olen itse asiassa Espoosta ja itsekin ehdokkaana. Annoin tarinoiden tulla vapaasti ja kuuntelin kiinnostuneena. Muiden puolueiden edustajien kuunteleminen on mielenkiintoista ja avartavaa.

Keskustelujen sävy oli oikeastaan teltalta toiselle miltei sama. Asukkaiden ääntä halutaan kuulla päätöksenteossa – tämän voi uskoa ken haluaa. Nelipäiväinen työviikko olisi kuulemma kova juttu. Ihmisarvoa pitää kunnioittaa ja ympäristöstä pitää huolehtia. Toki kaikille ympäristöstä huolehtiminen ei tarkoita samaa asiaa. Laittomasti maassa oleville on turvattava terveydenhuolto ja se kuulemma onnistuu vain äänestämällä yhtä nimeltä mainitsematonta puoluetta. Sitten taas toisella teltalla suomalaistenkin tulee päästä hoitoon aivan heti. Lapsille tulee olla ilmaiset harrastukset ja julkinen liikenne maksaa liikaa. Myös kouluissa on kuulemma kiusaamista ja rauhatonta. Siihen pitäisi puuttua. Kun kaikki ovat tästä samaa mieltä, niin ehkäpä ne samat, vuosia valtuustoissa istuneet nyt sitten vihdoin ensi valtuustokaudella hoitavat tämän kiusaamisasian kuntoon. Eikö niin? Kun kuunteli ehdokkaita ja luki esitteitä, voisi jopa joutua harhaan, että kaikki huolet ovat poissa. Palvelut laitetaan kuntoon nyt sitten vihdoinkin ensi valtuustokaudella. Mitähän tässä oli odotettu kaikki edelliset vuodet? Joidenkin ehdokkaiden lupailut ja puheet tosin menivät jo tukevasti eduskunnan tontille. Rahaa tuntuu nyt taas olevan niin paljon, ettei edes tiedetä, mihin laittaa sitä. Ehkäpä uusi pyöräbaana jonnekin Helsinkiin? Kaikkeen voi velkaa ottaa reilummin – vain miten se meni . . .

Kiinnitin huomion siihen, ettei juuri kukaan – etenkään vasemmistopuolueet – tunnu olevan kovin huolissaan talouden tulopuolesta, työpaikoista ja työttömistä. Raha yhteiskunnan pyörittämiseen kuitenkin tulee siitä, että on tarpeeksi yrityksiä, joissa tehdään tuottavaa työtä. Nykyisessä yhteiskunnan velkaantumisen ja rahapulan kurimuksessa on saatava luotua ilmapiiri, jossa kuitenkin kannattaa investoida. Tarvitaan niitä Wahlroosin peräänkuuluttamia kapitalisteja, jotka investoivat terveeseen yritystoimintaan. Sellaiseen, jossa tuotetaan lisäarvoa. Kielenkäyttöön on poliittisessa retoriikassa ajan mittaan iskostunut tapa puhua investoinnista, kun löydetään kohde rahankäytölle. Alkupanostuksen jälkeen laitetaan lisää rahaa ylläpitoon muodossa tai toisessa. Nyt kuitenkin tarvitaan niitä oikeita investointeja – niitä, jotka alkupanostuksen jälkeen alkavat jauhamaan tulosta, ei kuluttamaan lisää joko käyttökulujen tai yhteiskunnan tukien kautta. Kuntien päätöksentekoon on prioriteettilistalle saatava yritystoiminnan ja yrittäjyyden helpottaminen mahdollisimman monin tavoin. Kun yrityksellä on luottamus tulevaisuuteen, se investoi liiketoimintaan ja palkkaa työntekijöitä. Tätä kautta saadaan myös verotuloja. Yhtälö on aika yksinkertainen.

Positiivinen yllätys oli erään mikropuolueen ehdokkaan esite, jossa ehdokas haluaa (suora lainaus) ”enemmän työtä ihmisille ja pärjääminen sitä kautta taloudellisesti se pitää turvata”. Pieni lohtu sentään, että tuo on jossain muuallakin kuin Perussuomalaisissa huomattu. Tuo on hyvä alku. Ehkä hänessä asuu pieni Persu.