Suomen talous kasvaa taas liki 20 vuoden jälkeen. Investoinnit sekä vienti voimistuvat. Se on hienoa Suomen ja suomalaisten kannalta. Tietyllä viiveellä sen vaikutukset näkyvät myös työllisyysluvuissa. Vaikka oppositio aluksi koitti kieltää asiaa, sitten asettaa tilastot kyseenalaisiksi ja lopuksi kieltää asialla olevan mitään tekemistä hallituksen politiikan kanssa, on kansantalouden kehitys silti menossa parempaan suuntaan. Asiat siis vihdoin alkavat näyttää paremmalta . . . paitsi demareiden ja muun vasemmisto-opposition mielestä.

Talouden kasvu osuu nyt vaikeaan hetkeen demarien vaalityön kannalta. Vaaleihin on vielä aikaa melkoisesti ja nousu jauhaa uskottavuutta siltä valitukselta, mitä on kuultu yli kolme vuotta. Kaikki tehty on ollut väärin ja jos jotain ei ole tehty, on sekin ollut väärin. Totta tietenkin on, että oppositio tekee sitä, mitä opposition kuuluu demokratiassa tehdäkin. Faktoihin perustuvan hallituksen politiikan haastamisen sijaan on nyt kuitenkin kuultu varsinkin eduskunnan kyselytunneilla lapsellista jankuttamista samoista asioista aina uudelleen ja uudelleen.

Demareilla avustavine puolueineen on ollut tapana kaivaa esiin vanha ja tuttu, tosin jo käytössä kulunut rasismikortti aina, kun poliittisen pelikirjan sivu on tyhjä. Sen vanhan laulun sävelmää voi joukolla laulaa samalla, kun kehitetään uutta narratiivia siitä, miksi hallitus on epäonnistunut ja miksi nyt opposition harmiksi alkanut talouskasvu ei missään tapauksessa voi johtua hallituksesta – eikä ainakaan valtiovarainministeristä. Omiin vakiintuneisiin kannattajiin se varmasti luo yhteenkuuluvuutta yhteisen viholliskuvan vahvistamisen kautta. Äänestäjien enemmistön oletan näkevän näytelmän aina yhä uudelleen ja uudelleen toistuessaan vaivaannuttavana.

Syytä triggeröityä varmastikin haettiin joitakin viikkoja. Sitten se löytyi. Tosin syy oli oikeasti melko kyseenalainen, mutta kun media on aina niin suosiollinen tukemaan vasemmiston sanomaa, saatiin kohtuullinen vyörytys käyntiin. Tuli syttyi ja sitä päätettiin varmastikin pitää yllä ainakin sen aikaa, että saadaan jokin politiikkaan liittyvä narratiivi luotua. Rasismikortti toimii aina, koska asia on niin epämääräinen, että sitä voi heiluttaa tarvitsematta oikeastaan perustella mitään järkevää ja loogista. Sama asia on toisen sanomana rasistinen, toisen toteamana normaalia puhetta. Medialla on tässä voimakas rooli.

Tällä kertaa välineeksi otettiin Nasima Razmyar. Häntä on kansanedustajakollega kutsunut afgaaniksi ja se on demarien mielestä rasismia. Pätee varmasti sitten SDP:n Orwell-oppaassa muihinkin kansallisuuksiin, oletan. Kyseinen edustaja kertoi Nasiman olevan myös muslimi. Voimakkaasta reaktiosta päätellen väite on koettu rasistiseksi ja vihamieliseksi. Nasima on tosin itse kertonut muutamaankin kertaan olevansa muslimi. Se ei median ja SDP:n mielestä ollut silloin rasistista.

Rasismin lisäksi vasemmisto mielellään puhuu usein vihasta ja vihapuheesta. Lieneekö kyseessä jonkinlainen peiliefekti? Minä en vihaa ketään suomalaista poliitikkoa. Miksi vihaisin? Politiikkaan tietenkin liittyy kaikenlainen sanailu ja vastapuolesta mielikuvien luominen. Se on aina näyttänyt olevan osa politiikkapeliä. Minulle – sen vihaamisen sijaan – tärkeää on se, keneen luotan Suomen ja suomalaisten asioiden hoitajana vilpittömästi. Täytyy sanoa, että en luota Nasima Razmyariin siinä missä en Tytti Tuppuraiseen enkä todella moneen SDP:n poliitikkoon silloin, kun kyse on Suomen ja suomalaisten turvallisuudesta ja asioiden ajamisesta parempaan suuntaan. En todellakaan. Tämänkin toteaminen kai on sitten myöskin rasismia?

En halua päättävään asemaan ministeriksi poliitikkoa, jonka ensimmäinen huoli on esim. Palestiinan tunnustaminen. En halua ihmistä, joka haluaa avata itärajan ja päästää tuhansia ja taas tuhansia tulijoita rajan yli suomalaisen duunarin elätettäväksi. En halua lisää veroja, enkä yritysten toimintaedellytyksiä kuristavaa politiikkaa. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Kyse ei ole vihasta tai rasismista. Kyse ei ole ihmisarvosta. Kyse on luottamuksen puutteesta.