Ukrainan tilanteen johdosta Suomessa on käynnissä – taas kerran – kova painostus Nato-jäsenyyden puolesta. Nyt olisi hyvä hetki laittaa jäitä hattuun. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne ja asema ei ole muuttunut.

Oleellinen lausuttiin tasavallan presidentti Sauli Niinistön suulla tämän tiedotustilaisuudessa:

”Suomeen ei kohdistu minkäänlaista uhkaa.”

Suomalaisilla päättäjillä on kuitenkin ollut jälleen kerran kova kilpajuoksu siitä, kuka ennättää ensimmäisenä lausumaan tuomionsa Putinin Venäjän toimista. Ikiaikainen viisautemme, jonka mukaan meidän tulisi suhtautua maailman konflikteihin pikemmin lääkärin, kuin tuomarin osassa, on autuaasti unohdettu, vaikka se on luonut puitteita rauhanvälittämiselle, ETYK-perinteelle ja ”Helsingin hengelle”, jota presidentti Niinistökin on halunnut vaalia.

Tuon perinnön vaaliminen ja haaveilut suurvaltajohtajien tapaamisista Helsingissä voidaan heittää romukoppaan, jos liittoutumattomuutemme ja pyrkimyksemme edistää vakautta ja suurvaltojen ristiriitojen ratkaisemista, eivät ole aitoja eivätkä todellisia, vaan häilymme Naton oviaukossa.

Ukrainan tämän hetkisen tilanteen ehkä oleellisin syy, josta ei riittävän suoraan Suomessa puhuta on se, että Nato-jäsenyystavoite muurattiin Maidanin vallankaappauksen jälkeen Ukrainan perustuslakiin. Maan jäsenyyshakemus on ollut sisällä vuodesta 2007. Ukraina on tehnyt sen virheen, jota Suomi ei koskaan tehnyt.

On vaikeaa ymmärtää, miksi Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja historiaa tuntevat ihmiset, jotka meilläkin esiintyvät sosiaalisessa mediassa Ukrainan lippujen kanssa, eivät ole tässä Ukrainan useiden vuosien kehityskulun aikana halunneet opettaa Ukrainalle Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vuosikymmenten viisautta siitä, miten Venäjän kanssa pärjää. Sen sijaan ”rauhanturvaajien” vyöryessä Itä-Ukrainaan, nämä samat keskustelijat tarjoavatkin meille ratkaisuksi ”Ukrainan mallia”, eli sitoutumista Nato-jäsenyyden hakemiseen.

Kuoleman pelkoon siis tarjotaan lääkkeeksi itsemurhaa. Se, miten tällaisella kommentoinnilla ei menetä uskottavuuttaan täydellisesti suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toiminnassa, on minulle täysi mysteeri.

On äärimmäisen pelottavaa nähdä, miten suomalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan todellinen osaaminen lepää käytännössä vain presidentti-instituutiomme sisällä sekä muutamien eläkeikäisten, valtiomiessarjan entisten ja nykyisten poliitikkojemme harteilla.

Muilla ei tunnu riittävän kärsivällisyys, kiinnostus eikä pään kylmyys. Hysteerinen vouhottaminen Venäjän uhasta ja krampinomainen turvautuminen sotilaalliseen liittoutumiseen tuntuvat tänä päivänä riittävän turhan pitkälle.

Myyttiset ”turvatakuut”

Nato-operaatioilla on sen perussopimuksen neljännen artiklan mukainen vaatimus konsensuksesta:

”4. artikla

Sopimuspuolet neuvottelevat keskenään aina, kun sopimuspuolen mielestä jonkin sopimuspuolen alueellinen koskemattomuus, poliittinen itsenäisyys tai turvallisuus on uhattuna.”

Naton omissa papereissa määritellään, että konsensusperiaateetta sovelletaan kautta koko liittouman. Se tarkoittaa sitä, että Nato päättää vain yksimielisesti. Erimielisyyksistä neuvotellaan niin kauan, että yksimielisyys kaikkien jäsenmaiden kesken saavutetaan.

Viidenteen artiklaan puolestaan sisältyy selkeä ehdollisuus:

”5. artikla

Sopimuspuolet sopivat siitä, että aseellista hyökkäystä yhtä tai useampaa sopimuspuolta vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa on pidettävä hyökkäyksenä niitä kaikkia vastaan, ja tämän seurauksena ne sopivat, että jos tällainen aseellinen hyökkäys tapahtuu, kukin niistä harjoittamalla erillistä tai yhteistä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklassa tunnustettua puolustautumisoikeutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai hyökkäyksen kohteeksi joutuneita sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi, yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa, sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.

Jokaisesta aseellisesta hyökkäyksestä ja kaikista toimenpiteistä, joihin sen seurauksena on ryhdytty, on ilmoitettava välittömästi turvallisuusneuvostolle. Kyseiset toimenpiteet on lopetettava, kun turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi ja ylläpitämiseksi.”

Paljon puhutussa artikla 5:ssä ei ole mitään sisäänrakennettua automaatiota, joka laukeaisi hyökkäyksestä jäsenmaahan. Käytännössä siinäkin tapauksessa, että Nato pääsisi yksimielisyyteen jäsenmaan puolustamisesta, on jokaisen maan omissa käsissä arvioida, millaiseen toimintaan ryhtymisen se arvioi tarpeelliseksi. Tarpeelliseksi arvioitu tuki voi olla vaikkapa rekkalastillinen päiväysvanhaa hernerokkaa, jos kansallinen intressi ei ole käydä rintamaan.

Nato-operaatiota ei siis synny ilman yksimielisyyttä. Sen lisäksi jäsenmaat voivat kuitenkin toimia ”coalition of the willing” -periaatteen pohjalta. Esimerkiksi Irakin sota oli Natolta tällainen ”halukkaiden koalition” sota, koska Ranska ja Saksa vastustivat sotaan lähtöä. Halukkaiden koalitiossa ei kuitenkaan ole enää de facto kyse Natosta. Valtio voi lähteä tukemaan toista valtiota myös ilman sotilasliittoja.

Naton 5. artiklan toimivuus näyttää perustuvan siihen, että mahdollisimman moni sopimuspuoli ja ennen kaikkea potentiaalinen hyökkääjä jakavat toivotulla tavalla väärän tulkinnanartiklasta ehdottomana vaatimuksena puolustaa sopimuskumppaneita asein.

Parempaa ”takuuta” turvasta ei ole olemassakaan, kuin omamme. Suomen turvallisuuden kulmakivi on näinäkin päivinä edelleen yleisen asevelvollisuuden turvaama, uskottava puolustus ja kaiken keihäänkärkenä viisas ja pidättyväinen, vakautta edistävä ulkopolitiikka.

Vouhotuksen outo logiikka

Olen yrittänyt seurata tämän turvallisuuspoliittisen vouhottamisen ja Suomen Nato-jäsenyyttä perustelevien väitteiden outoa logiikkaa. Alla muutama näkökulma yleisiin väitteisiin:

Väite: ”Yhteenkään Nato-maahan ole koskaan hyökätty”

Väärin. Argentiinan sotilashallitus yritti vallata Britannian hallitsemat Falklandinsaaret maalis–kesäkuussa 1982. Vaikka alue ei kuulu Naton toiminta-alueeseen, kyse on hyökkäyksestä Naton jäsenmaata kohtaan.

Väite: ”Nato toimii, koska turvatakuita ei ole koskaan testattu”

Tämän sanotaan puhuvan Nato-jäsenyyden puolesta, koska se osoittaa, että pelotevaikutus toimii, mutta yhtäläisesti se toimii sitä vastaan, koska emme todellakaan tiedä miten Nato tositilanteessa toimisi. Deterrenssiteorian viitekehyksessä Suomen itsenäinen, uskottava puolustus on toiminut ilman Nato-jäsenyyttä aivan yhtä hyvin 77 vuotta. Nato on ollut pystyssä vasta 73 vuotta.

Semantiikan näkökulmasta argumentti turvatakuiden testaamattomuudesta käy Natoa vastaan, koska perussopimuksen teksti jättää yksittäisen jäsenmaan arvion varaan, miten se tukee hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. Sopimuksen semantiikka ei muutu muuksi tulkinnoilla.

Jäsenmaiden yksimielisyydestä ei ole minkäänlaista varmuutta, kun mukana on maita, kuten Turkki, joka vuonna 2020 kohdisti pakolaisia hyväksikäyttävän hybridioperaationsa toiseen Nato-jäsenmaahan Kreikkaan.

Väite: ”Natoon pitäisi liittyä, koska Venäjä on miehittänyt Euroopan rajalla olevat ei-Nato -maat Suomea lukuunottamatta.”

Eli siis se, että Suomea ei ole tähän saakka harjoitetun ulko- ja turvallisuuspolitiikan ansiosta miehitetty eikä edes uhattu 77 vuoteen, toimii perusteena muuttaa toimivaa politiikkaa ja alkaa tempomaan Naton ovenkahvaa, kuten Ukraina on viime vuodet tehnyt? Kuten edellä todettua, Ukraina on maidanin vallankumouksen jälkeen muurannut Nato-jäsenyystavoitteensa maan perustuslakiin asti.

Kenen mielestä tämä tällä hetkellä näyttää Ukrainan kohdalla voittavalta strategialta? Sanotaan sama jääkiekkovertauksen kautta; Eikö tuntuisi pähkähullulta, että Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmennusjohto ryhtyisi mestaruuksien jälkeen kopioimaan Ukrainan pelikirjaa? Vai onko asemamme sittenkin ”väärin voitettu”?

Väite: ”Natoon pitää liittyä, koska meillä on siihen oikeus.”

Meillä on myös oikeus olla liittymättä. Oikeus tehdä jotakin ei tarkoita, että jonkin asian tekeminen on järkevää. Minullakin on oikeus ostaa perjantaipullo Alkosta koska tahansa, mutta olen valinnut raittiuden.

Väite: ”Nato-jäsenyys on kuin palovakuutus. Se kannattaa ottaa ajoissa.”

No käännetäänpä vielä 5. artikla oleellisilta osin vakuutusehdoiksi:

”Jos talosi palaa, vakuutusyhtiön korvauskäsittelijät yksin tai yhdessä maksavat sellaiset korvaukset, jotka arvioivat tarpeellisiksi.”

Ottaisitko tällaisen palovakuutuksen vai luetko yleensäkään allekirjoittamiasi sopimuksia? Valtio ei voi toimia, kuin vakuutusehdot lukematta hyväksyvä tavan kansalainen. Ei, vaikka koko naapurustolla olisi sama vakuutus, joka on myös otettu silmät ummessa.

Palovakuutusvertauksen osoittauduttua huonoksi on siirrytty palokuntavertaukseen. Tähän voi vain huomauttaa, että joskus palokunta antaa arvottomaksi katsomansa rakennuksen palaa hallitusti loppuun.

Ukrainan tapahtumat antavat aiheen jälkiviisasteluun

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoille Ukrainan tilanne antaa valitettavasti jälleen aihetta jälkiviisasteluun. Ideologiat ja tunteet tuppaavat matkan varrella sumentamaan kovin monien järjen.

Chicagon yliopiston valtiotieteen professori John J. Mearsheimer esitti jo vuonna 2014 Ukrainan kriisin ratkaisuksi Ukrainan länsimaistamispyrkimyksistä luopumista. Ukrainasta olisi hänen mukaansa kannattanut tehdä neutraali puskurialue Venäjän ja Naton välissä. Viime aikoina tällaisia näkemyksiä on kuultu muun muassa Ranskan suunnalta. Lännessä olisi ymmärrettävä Ukrainan merkitys Venäjälle. Venäjävastainen hallinto ei voi toimia.

Niille, jotka toitottavat, että Ukrainalla on oikeus, Venäjän puuttumatta, itse päättää kenen kanssa se haluaa liittoutua, Mearsheimer viestitti, että Ukrainalle tällainen tapa harkita sen ulkopoliittisia vaihtoehtoja on vaarallinen.

Mearsheimerin mukaan surullinen totuus on se, että mahti määrää, kun on suurvaltapolitiikasta kyse. Abstraktit oikeudet, kuten itsemääräämisoikeus ovat hyvin merkityksettömiä, kun suurvallat ajautuvat kiistoihin heikompiensa kanssa. Oliko Kuuballa oikeus sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa kylmän sodan aikaan?

Valtiotieteen tohtori Paavo Väyrynen puolestaan kirjoitti Suomenmaassa jo 9.2.2001 julkaistussa artikkelissaan:

”Ukrainassa on vasta meneillään kansakunnan muodostuminen. Tätä prosessia on ulkopuolistenkin syytä tukea: vain sisäisesti vakaa Ukraina voi toimia vakauttavana tekijänä omalla alueellaan ja koko Euroopassa.

Turvallisuuspolitiikassaan Ukraina on pyrkinyt löytämään tasapainon suhteissaan Venäjään ja Natoon. Tämä on viisasta myös maan sisäistä vakautta ajatellen: tiivis liitto Venäjän tai länsimaiden kanssa saattaisi aiheuttaa vakavia sisäisiä ristiriitoja.”

Ukraina valitsi sittemmin toisenlaisen tien. Siihen sillä on oikeus ja oikeuden käytön reaaliset seuraukset ovat näkyvillä.