Suomen talous köhii. Eurolla on vikansa ja finanssikriisin myötä maailmantalous on painuksissa vuosi toisensa jälkeen. Ongelmia on syytä penkoa pintaa syvemmältä ja tarkastella mitä asialle voitaisiin tehdä pelkästään kansallisella tasolla.

Kotimarkkinat on laiminlyöty. Kotitalouksilla on säästöjä keskimäärin ainoastaan noin 3000 euroa. Pakollisten menojen jälkeen suomalaisilla on ostovoimaa vain muutama satanen kuukaudessa. Myös valtiontalouden tilanne on heikko. Valuuttavarantoja on vain 8 miljardia euroa, lähinnä maksuvalmiuden ylläpitämiseksi. Sen sijaan valtionvelka on noussut viime vuosina kymmenillä miljardeilla.

Vaikka Suomi paistatteli koko viime vuosikymmenen kansainvälisten kilpailukykytilastojen kärkisijoilla, vaikutus valtaväestön ja kansantalouden asemaan jäi heppoiseksi. Nykytilanteessa erityisen hankalaa on, että talouden liikkumatila on menetetty vuosien tuuliajon myötä.

Korkean verotuksen vuoksi palkansaajille ei jää juuri ylimääräistä. Pienyrittäjät ovat Suomessa tosiasiassa ilman todellista edustustoa.

Nettoansiot ovat tarpeen säästöjen ja sijoitusten kerryttämiseksi. Nyt väestöltä puuttuu taloudellisia puskureita, jotka voisivat kantaa vaikeiden aikojen yli. Seurauksena on laajamittainen riippuvuussuhde julkiseen sektoriin, jonka suorittava osa on ylikuormittunut.

Julkisen sektorin on vaikea suoriutua tehtävistään, mutta samalla sitä vaivaa yleinen tehottomuus, sillä nk. “log rolling” – politiikan jatkeena on syntynyt kolossaalinen hallinto ja mitä erilaisimpia puuhavirkoja.

“Me lupaamme sinulle sen jos te järjestätte meille tuon” on ollut demarien, kokoomuksen ja keskustan kirjoittamaton sopimus vuosikymmenet. Puolueista yksi on ollut aina vuorollaan näyttelemässä oppositiota.

Vastaavasti ilman ostovoimaista kotimarkkinaa yrittäjien on vaikea ponnistaa. Vahva kotimarkkinoiden kysyntä olisi elinvoimainen kasvualusta yrityksille, joista osa ulottautuisi myöhemmin kansainvälisille markkinoille.

Verotusta on perusteltu oikeudenmukaisuudella, mutta tosiasiassa se on vienyt paljon menestymisen edellytyksiä valtaväestöltä. Suhteessa eniten ovat kärsineet 3000 – 6000 euron kuukausiansion koulutettu keskiluokka ja pienyrittäjät. Kun tämä ryhmä ei ole saanut tarpeeksi tuulta purjeisiin, myös muut näivettyvät mm. heikkojen työllistämismahdollisuuksien johdosta.

Pienistä puroista voisi kasvaa valtava virta, joka on nyt padottu alkutekijöihinsä. Tämä pato olisi murrettava ja vapautettava potentiaali antamalla tavallisen työn, yrittäjyyden ja ahkeruuden olla kunnolla taloudellisesti palkitsevaa.

Vastaavasti syyniä vaatisi säädökset laatinut poliittinen ja virkamieseliitti, jolla on itsellään ylisuuret edut. Kansanedustajille on säädetty poikkeukselliset verovapaat etuudet, erioikeudet ja eläkejärjestelyt.

Ehkä huolestuttavin vallankäytön muoto on virkamieseliitti, joka on päässyt valtaan reaaliansioiden sijaan enemmänkin poliittisella peesaamisella. Julkisoikeudellisten järjestöjen johtopaikat jaetaan usein poliittisin perustein ja varsinainen asiantuntemus on toissijaista, joskus ei sitäkään. Seurauksena on yhteiskunnan kannalta myös heikkotasoisempi päätöksenteko ja julkinen keskustelu.

Valtionomisteisten yritysten kannalta arveluttavaa on, että poliittiset näkökannat yhdistyvät vieläpä yritysmaailman palkkiokäytäntöihin.

Nykykäytäntö ei ole maan kokonaistaloudellisen edun tai kansalaisten hyvinvoinnin mukaista. Talouden tervehdyttämiseksi ja elinvoiman palauttamiseksi on tärkeää ruopata juurta jaksaen koko asetelma, jossa niin monella on omat sormet pelissä.

—

(Kirjoitus julkaistu alunperin Uudessa Suomessa 13.11.2014)