Sain lahjaksi Jessikka Aron kirjoittaman kirjan ”Putinin trollit”. En tunne Jessikkaa, enkä ole liiemmin seurannut häntä koskevaa uutisointia mediassa, joten aloitin lukemisen melko puhtaalta pöydältä. Luin kirjan läpi ja päädyin lopulta siihen, että Bonnierin suuren journalistipalkinnon 2016 saanut kirjailija ansaitsee teoksestaan muutaman kommentin.

Lukeminen oli heti alkuun tyssätä Jessikkan näkemykseen sananvapaudesta, kun hän määrittelee ”tavallisen ihmisen perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden kirjan sivulla 16 näin:

”Se sisältää oikeuden vastaanottaa todellista tietoa!”

Tämä lausuma nosti minulla heti kourallisen ”vastakarvoja” kirjoittajaa kohtaan, koska se on yleensä yksipuolista tietoa tuottavan journalistin näkemys sananvapaudesta. Se saattoi myös aktivoida joutakin suodattimia suhtautumisessani kirjan sisältöön.

Kirja osoittikin pian paikkansa poliittisen taistelukentän tantereella. Sitä lukiessa kävi usein mielessä tuo tunnettu projektio-ilmiö, jossa omat viat projisoidaan vastapuoleen. Erityisesti voimakaasti kirjan sivuilla rehotti ”edistyksellisissä piireissä” tyypillinen ”piiloviha”. Jokainen maastosta löydetty trolli saa huutia ja hänet peitettiin noilla tavallisilla rasisti-, natsi-, fasisti-nimityksillä. Löytyy sieltä vihattavaksi myös kommunisteja.

Jessikka Aron oma hiekkalaatikko on erehtymätön. Sivulla 167 hän kertoo, kuinka länsimaiset toimittajat (hän ja kaverit) ovat vallan vahtikoiria, jotka käyttävät universaalia ihmisoikeutta, sananvapautta, kritisoidakseen ja arvioidakseen vallanpitäjiä. Samaa oikeutta ei kuitenkaan suoda muille, ja sivulla 281 hän unohtaa aiemmat sanomansa. Hän kertoo kuinka rasistinen, vähä-älyinen MV-lehti on, ja hän käyttää melkoisen määrän palstatilaa todistaakseen olevansa oikeassa. Hänen mukaansa lehti kerää yhteen kaikkein häiriintyneimmän ja länsivastaisimman materiaalin.

Voin itse sanoa, että luen MV-lehteä kuten mitä tahansa lehteä, ja MV-lehteä kuten muita lehtiä ja YLE:n sivuja on luettava kriittisesti. Vain yhdistelemällä eri tietolähteitä minulla on mahdollisuus käyttää oikeuttani vastaanottaa todellista tietoa.

Tiedettä vaiko tarinointia?

Viestinsä perusteella Jessikka Aron kirjaa Putinin trollit pitäisi arvioida tietokirjana, koska siinä halutaan todistaa maailmanlaajuisen ilmiön olemassaolo ja Venäjän ”vihamielinen” suhtautuminen Jessikkaan ja hänen tuttavapiiriinsä. Tietokirja se ei kuitenkaan ole. Vaikutelmani kirjasta oli, että Jessikka oli toimittajana liikkunut eri puolilla maailmaa ja tavannut samaan ammatti- ja aatekuntaan kuuluvia henkilöitä. Hän oli keskustellut heidän kanssaan ja koonnut tarinat yksiin kansiin, vaivautumatta tutkimaan niiden todenperäisyyttä suhteessa tapaan, jolla tarinat oli hänelle kerrottu.

Otetaan esimerkkinä Jessikkan käsitys Robert Muellerin tutkinnasta, jossa selvitettiin Trumpin suhteita Venäjään. Jessikka toistaa kritiikittömästi sen, minkä hän tutkimatta kuvittelee totuudeksi. Pieni selvitys ja maalaisjärjen käyttö olisi pian paljastanut, että koko tutkinta oli masinoitu ja Yhdysvaltojen demokraattien trollaus. Tästä trollauksesta istuu jo muutama henkilö lukemassa tiilenpäitä. Kirjasta löytyi paljon muita tapahtumia, joissa on toistettu valtamedian käsitys ilman yritystä analysoida tapahtumien taustoja muutoin kuin taas kerran – oman kaveripiirin kautta.

Kirja on lähinnä kokoelma kertomuksia kavereiden kokemuksista. Olisin (tietokirjailijana) vaatinut tukevampaa tieteellistä otetta, selviä lähdeviittauksia ja enemmän analyysejä. Erityisesti minua häiritsi kirjan löysä ja poukkoileva kerronta, jossa kirjailijan tavoitteena oli upottaa lukija suuren epämääräisen tietovyöryn alle. Oliko hänellä kenties pyrkimyksenä soveltaa tuota aivopesussa käytettyä menetelmää, jonka mukaan totuus lopulta on se väite, jonka useimmin kuulee?

Jessikka Aron olisi pitänyt tutustua Albert Einsteinin sanontaan, että määrällä ei ole väliä. Albertille riitti yksi perusteellinen tutkimus todistamaan suhteellisuusteorian vääräksi. Sellaista ei kuitenkaan julkaistu.

Lopuksi vielä huomautus tuosta trollauksesta. Kaikki valtiot Suomi mukaan lukien käy propagandasotaa ”vihollisiaan” vastaan. Missä määrin Venäjän käymä sanasota merkittäväti poikkeaa muiden maiden sanasodista en tiedä. Selvää on kuitenkin, että Newtonin 3. laki voimasta ja vastavoimasta koskee myös propagandasotaa.