Suomettumisen toinen tuleminen
Suomi ei ole koskaan tehnyt kunnollista tiliä suomettumisen ajastaan.
Se on virhe, jota ollaan nyt toistamassa tällä kertaa maahanmuuton ja islamin kysymyksissä.
Käsite ”suomettuminen” syntyi Länsi-Saksassa 1960-luvulla kuvaamaan sitä, miten pieni valtio mukautuu suuren naapurin tahtoon omaehtoisesti, ilman miehitystä tai vallankaappausta.
Suomen kohdalla ilmiö kytkeytyi YYA-sopimukseen, jolla maa sitoutui pitämään etäisyyttä länteen ja Natoon. Poliittisen johdon oli myötäiltävä idän linjaa ja lehdistö harjoitti itsesensuuria.
Pahinta ei ollut pakko sinänsä, vaan se, että suomettuminen palkitsi vaikenemisen. Poliitikot, jotka osasivat käyttää idänsuhteita sisäpoliittisena lyömäaseena, hyötyivät järjestelmästä.
Puolassa ja monissa muissa entisen itäblokin maissa käytiin kommunismin jälkeen läpi lustraatioprosessi, jotta entisen järjestelmän vallankäyttäjät eivät jäisi kiristettäviksi ja yhteiskunta voisi rakentaa luottamuksensa uudelleen. Suomessa vastaavaa ei ole koskaan tehty loppuun asti.
Tiitisen lista on yhä avaamatta, eikä suomettumisen ajan vallankäyttäjien roolia ole koskaan käyty järjestelmällisesti läpi. Suomettumisen ruumiinavaus on jätetty kesken.
Tällä on merkitystä myös tässä hetkessä. Pitkän diplomaatinuran tehnyt Alpo Rusi on huomauttanut, että suomettuminen ei ole vain historiaa, vaan kulttuuri, joka synnytti oman jatkokertomuksensa ja siitä tulee maantapa.
Suomettumisen ydinmekanismi ei ollut Neuvostoliitto sinänsä, vaan tapa, jolla epämukavat tosiasiat vaiettiin, kunnes ne alkoivat vahingoittaa yhteiskuntaa.
Sama malli on tunnistettavissa nyt maahanmuuton ja islamiin liittyvien ongelmien käsittelyssä. Kotoutumisen epäonnistumisista ja niiden seurauksista on vuosikausia puhuttu varovaisesti tai ei ollenkaan, vaikka merkit ovat olleet nähtävissä asuinalueiden eriytymisessä, kouluissa ja turvallisuustilastoissa.
Kärjistynyt kiista Itä-Helsingin koulupiirirajoista on tästä hyvä esimerkki ja tätäkin keskustelua on pyritty rajaamaan rasismilla ja suomalaisten vanhempien huolia ei oteta riittävän vakavasti.
Supon päällikön mukaan n. 80% terroristin torjumisen resursseista menee ääri-islamilaisen radikalismin piiriin. Yhteiskunnan kehityksen ennakoiminen on tältä osin kriittinen ja tulisi varmistaa, että kasvupohjaa tällaiselle toiminnalle ei ole.
Suomettumisesta opittiin lopulta yksi asia, että vaikeneminen ei poista ongelmaa, se vain siirtää laskun tuleville sukupolville.
Kotoutumisen epäonnistumisista ja islamiin liittyvistä kulttuurieroista ja niiden vaikutuksista suomalaisiin yhteisöihin on voitava puhua yhtä avoimesti kuin Puolassa puhuttiin kommunismin ajan yhteistyösuhteista.
Se ei ole vihanlietsontaa, vaan sitä samaa lustraatiota, josta Suomi on yhä velkaa itselleen suomettumisen ajalta.
Tekstin aiheet:
Osallistu keskusteluun!
0 kommenttia