Olen osallistunut viime päivinä sosiaalisessa mediassa käytävään pääministerin arvosteluun ja tunnustettava on, että olen ylittänyt itselleni asettamiani käyttäytymissääntöjä somessa. Joten otetaanpa pari askelta taaksepäin ja katsotaan tätä koko ilmiötä hiukan kauempaa ja laajakatseisemmin. Ei pelkästään yhden yksilön näkökulmasta , eikä yksillä mielipiteillä. Katsotaan tätä tapahtumaa hiukan eri näkökulmista. Taustoitan näkökulmia useammilla lehtiartikkeleilla viimeisessä postauksessani loppuviikosta.

Instituutio
Aloitetaan yhdestä keskeisimmästä asiasta: ovatko pääministeri, presidentti tai ilmavoimien komentaja henkilöitä ? Toki tähän on helppo vastata, että tyhmiä kyselet, onhan niillä nimetkin. Niin on.

Ilmavoimien esikunnan kanslian päällikkönä opin kuitenkin nopeasti, että ilmavoimien komentajaksi valittu henkilö on toki ihminen ja johtaja, mutta ensisijaisesti kuitenkin instituutio – joka omalla vuorollaan vastaa sille asetetuista tehtävistä ja ylläpitää nimenomaan sen instituution ja organisaation tärkeimpiä rakenteita yllä. Siinä päätöksentekijän roolissa joudutaan usein ohittamaan inhimilliset tuntemukset ja tunnetilat, itsekkäät tavoitteet, omat ideologiat tai henkilökohtaiset käsitykset moraalista. Kaikessa toiminnassa ensisijaisesti tehtävään valitun upseerin on ajateltava oman puolustushaaransa etua, maanpuolustuksen ja valtion kokonaisuus huomioiden ja vasta toissijaisesti henkilökohtaista mukavuusaluettaan. Henkilökohtainen mukavuusalue jätetään todella kauas taakse.Tuntemani komentajat eivät ole säästäneet itseään – ja ovat olleet erittäin sitoutuneita tehtäviinsä ja vastuuseen.

Ainoa mahdollisuus näillä henkilöillä vapautua noista instituution vastuista ovat virallisia lomakkeita vapaa-ajan saavuttamiseksi: vuosiloma – tai virkavapausanomus. Silloin organisaatio luonnollisesti nimeää myös sijaisen. Vain silloin henkilön oman oikeusturvan mukaisesti hän on vapautettu kaikista niistä vastuista, jotka hänelle on tehtävänkuvauksissa tai hallintosäännöissä kirjattu. Ja samalla luovutetaan ihan kaikki valtaoikeudet organisaatiolle edelleen delegoitavaksi sijaiselle. Jos näin ei toimita, kulkevat valtaoikeudet mukana ja antavat toimivallan ohjeistaa ja määrätä organisaation resursseista mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä. Ja ne ovat lain mukaan luonnollisesti alaisiaan velvoittavia. Promillerajoja ei ole.

Tämän tasoisille tehtävänhoitajille ei yleensä erikseen tarvitse kenenkään muistuttaa, että he ovat itse hakeutuneet noihin tehtäviin ja ovat täysin ymmärtäneet ne vaatimukset myös käyttäytymisen osalta, joita työtehtävät edellyttävät – ne tuovat aseman, vallan ja sen mukana vastuun. Ja luonnollisesti heiltä edellytetään myös tehtävän tasolla olevaa harkintakykyä.
Näin toimitaan julkishallinnossa. Sen pitäisi olla jokaiselle siellä työskentelevälle päätöksentekijälle täysin päivänselvä asia.

Siksi hiukan ihmettelen, että ministerit eivät toimikaan samalla tavoin. Vaikka heitä ei ole virallisesti hyväksytty lomalle – siis vapautettu tehtävistään, niin heilläkö on jokin ”sijaisuusmenettely”, jossa ”läpsystä tehtävien vaihto” voidaan toteuttaa milloin vain ja vaikka millä perusteilla? Miten valtakunnan tärkeimpien päätöksentekijöiden vastuut ja vallankäytön vaihdot ja ajankohdat on siis määritelty? Kuka on milloinkin vastuussa? Tekstiviesti on riittävä dokumentti? Ja voiko siis bilettäminen olla se syy, jolla valtaoikeuksia vaihdetaan ? Ja miten ja kuka sen prosessin todentaa ?.

Ei olisi muuten tullut kuuloonkaan puolustusvoimissa: ”mä menen nyt epämääräiseksi ajaksi saunailtaan, toimi vaikka sinä sillä aikaa komentajana, mä sitten soittelen, kun heräilen….?” Hiukan epämääräiseksi jäi Uusi Suomessa kerrottu uutinen, että jokin ”sijaisuusmenettely” onkin nyt yllättäen löytynyt pääministerille – josta ei siis kerrottu mitään perjantain tiedotustilaisuudessa?. No. Ehkä uutiseen on luotettava, että vedenpitävä järjestely on (myös ollut) olemassa. Se, että on olemassa pelkkö vuoroluettelo, mssä järjestyksessä ministerit toisiaan sijaistavat ei todellakaan ole riittävä vastaus. Oliko Saarikko tietoinen, että hänellä oli sijaisena kaikki pääministerin valtaoikeudet ? Ja millä aikavälillä hän oli niistä tehtävistä vastuussa?

Miksi ja mikä on julkishallinnon instituutio ?
Siksi, että siinä tehtävässä vaalitaan yhteiskunnan pysyviä rakenteita, joita ei ole tarkoitus ”maustaa henkilökohtaisilla ominaisuuksilla” ja tuunata milloin minkäkin trendin mukaisesti. Ne henkilökohtaiset piirteet tehtävänhoitajan tulee riisua pois, esimerkiksi henkilökohtaiset tunnepurkaukset eivät kuulu sellaisessa asemassa olevan henkilöön käytökseen hyväksyttävänä. Hän luopuu niistä omalla vartiovuorollaan ja pyrkii käyttäytymään asiallisesti ja insituution arvoja noudattaen ja niitä säilyttäen. Ei ole tarkoitus että instituutio ”stailataan” itselle sopivaksi, vaan päinvastoin.

Miksi instituution arvoja ja perinteitä on tärkeä säilyttää ?
Siksi, että ne ovat meidän yhteiskuntamme turvarakenteita. Ne luovat uskoa tulevaisuuteen ja rauhoittavat mieliä epävarmoina aikoina. Rakenteiden ”ravistelu” johtaa kokemattoman käsissä helposti särkymiseen. Positiivinen esimerkki tästä on toinen instituutio; presidenttimme Sauli Niinistö. Hän on omalla toiminnallaan luonut uskoa, vähentänyt jännitteitä ja suojellut suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja. Hän on esimerkki miten suomalaisen yhteiskunnan pysyviä, keskeisiä arvoja vaalitaan ja puolustetaan. Omalla arvokkaalla käytöksellään hän on ansainnut kaikkien suomalaisten kunnioituksen ja ennen kaikkea luottamuksen hänen harkintakykyynsä, mikä on tälle kansakunnalle paras suunta. Hän on se toinen henkilön ylläpitämä instituutio, johon pääministerin tehtävän hoitoa ja saavutuksia tulee verrata instituutiona.

Pääministeri on yksi niistä tärkeimmistä valtakunnan neljään avainhenkilöön kuuluvasta insituutiosta: presidentti-, ulko-, puolustus-, ja pääministeri. Heidän on oltava omalla vahtivuorollaan jatkuvasti ja ympäri vuorokauden toimintakykyisiä – jollei heille ole myönnetty vapautusta niistä tehtävistä. Ja valtaoikeuksia siirretty sijaiselle. Ja se on mielestäni oltava tehtynä dokumentoidusti.

Oma mielipiteeni on, että pääministerin käytös romuttaa sitä uskottavuutta jota Suomella tulisi olla yhteisten asioiden vastuullisessa hoitamisessa. Ja myös kansainvälisenä toimijana. Erityisesti kun toimitaan yhdessä näistä neljästä, tärkeimmästä valtakunnallisesta avain- ja luottamustehtävästä. En voi hyväksyä tällaista ”ravistelua”, joka on mielestäni enemmänkin turvallisuuden tunteen, rakenteiden ja niiden uskottavuuden rikkomista kuin kehittämistä. Ne eivät lisää kansalaisissa turvallisuutta vaan aiheuttavat epävarmuutta. Ne eivät lisää poliittisiin päättäjiin kohdistuvaa luottamusta. Mielestäni tämä ei ole oikea suunta tai tapa muuttaa poliittisia rakenteita.

Pienemmässä mittakaavassa olen toiminut itsekin yhden ammattikunnan ja instituution edustajana jonka tehtävä on ollut ylläpitää turvallisuusrakenteita ja luoda turvallisuuden tunnetta tähän yhteiskuntaan. Suojella ja vaalia sen arvoja.
Jos olisin tapellut kapakassa, olisi lehden otsikko ollut: ”Upseeri tappeli kännissä.” Ei pelkästään siksi, että se myy paremmin, vaan myös siksi, että lehdistö valvoo yhteiskuntamme tärkeimpiä pysyviä turvallisuusrakenteita ja niissä esiintyviä poikkeamia. Varsinkin näin epävarmoina aikoina se luonnollisesti kiinnostaa myös kansalaisia. Millä tasolla tehtäviin valitut henkilöt ovat ja millä moraalilla he tehtäviinsä ovat sitoutuneet. Jos poliisi syyllistyy huumerikokseen, se käynnistää keskustelun yhden turvallisuusorganisaation ja institutionaalisen turvallisuusrakenteen tilasta ja uskottavuudesta. Ja vaikuttaa siis myös kansalaisten turvallisuuden tunteeseen, monista muista vaikutuksista puhumattakaan.

Miten näitä asioita voisi parantaa? Kansanedustajan oikeudellinen asema on hyvin suojattu. Ministerien osalta asioihin puuttuminen on vieläkin vaikeampaa. Ministerivastuulaki ei useinkaan johda mihinkään konkreettiseen lopputulokseen, koska koko prosessi politisoituu, kuten kävi ministeri Pekka Haaviston virkarikossyytteissä. Ehkä joku ”ministerin ja poliitikon pelikirja” pitäisi rakentaa niille kokemattomille poliitikoille,jotka eivät muuten ymmärrä tai hahmota normistoa, jota heidän tulisi noudattaa, jotta se herättäisi kansalaisissa luottamusta yhteisten asioiden hoitoon. Mikään ohjesääntö ei tosin korvaa heikkoa harkintakykyä kaikissa tilanteissa.

Siinä siis pientä analyysiä siitä mitä tarkoittaa toimia yhtenä valtakunnan avainhenkilönä, instituutiona. Yhtymäkohtia ei juurikaan ole tavalliseen palkansaajaan tai hänen vastuisiinsa, jotka on sovittu ja rajattu työsopimuksilla ja myös ennakkoon määrätyllä työajalla – jota esimerkiksi johtavilla virkamiehillä ei ole lainkaan rajattu. Palkka on pääministerillä juuri siksi sen verran reilu (17 000e) että sen on tarkoituskin kattaa ihan kaikki tehtävien edellyttämä työaika.

Kun siis itse tartun raksalla vasaraan, sorkkarautaan ja teen velvollisuuteni työntekijänä, niin niillä toimenpiteillä ei ole vaikutusta kansalliseen turvallisuuden tunteeseen. Ei myöskään sillä, että miten vapaa-aikani vietän. Se ei murra kenenkään kansalaisen uskoa yhteisten asioiden hoitamiseen. Mutta pääministerin kohdalla tilanne on täysin toinen. Minun harkintakyvyn puutteellani ei ole vaikutusta yhteiskuntamme uskottavuuteen huolehtia niistä kriiseistä,joissa nyt olemme. Koko Suomen maineenhallinnan kannalta omat töppäilyni eivät lokaa myönteistä Suomi- kuvaa. Siinä on minun, tavallisen duunarin tai eläkeläisen ero verrattuna pääministeriin. Myös ja erityisesti vapaa-ajalla.