Monista muista maista poiketen Suomessa usko katsotaan hyvin henkilökohtaiseksi yksityisasiaksi. Sitä se onkin, mutta sen ei tarvitse olla salaperäinen ja häpeällinen asia kenenkään elämässä.

Menneinä vuosikymmeninä eri yhteyksissä meiltä kysyttiin mihin uskontokuntaan kuulumme. Koulussa se merkittiin oppilastietoihin. Armeijassa sillä oli merkitystä. Työpaikkahaastattelussa sitä saatettiin penätä. Sellaisissakin yhteyksissä, joissa sillä ei ollut erityistä merkitystä, se kysyttiin.

Nykyisin uskontokuntaa kysytään hyvin harvoin. Hyvä niin. Se ei enää ole syrjinnän peruste.

Olen syntynyt perheeseen, jossa uskovaiset vanhemmat eivät kuuluneet mihinkään viralliseen kirkkokuntaan. Minua ei kastettu lapsena eikä liitetty mihinkään seurakuntaan.

Vanhempiaan ei kukaan voi valita. Sen sijaan jokainen meistä voi vapaasti valita suhteensa uskoon ja liittyä siihen uskontokuntaan, johon haluaa kuulua. Tai voi valita olla kuulumatta mihinkään.

Nuorena miehenä tein oman valintani. Se oli usko ja kaste. En ole katunut. En ole koskaan epäillyt Jumalan ja Jeesuksen olemassa oloa ja yliluonnollista, pelastavaa armoa ja voimaa.

Uskontokunta tai kirkkokunta ei lopulta merkitse kovin paljon. En jaa ihmisiä niiden mukaan. Uskonto on merkintä jonkin seurakunnan tai kirkon jäsenluettelossa. Ei enempää eikä vähempää.

Usko jakaa ihmiset. Se jako tapahtuu niin, että me ihmiset emme sitä näe. Ateistit, jos sellaisia on, usein ilmaisevat itsensä. Monet uskovat tekevät samoin. Väliin jää suuri joukko niitä ihmisiä, joiden sydämen uskosta me muut emme tiedä. Arvelen, että moni uskoo ja rukoilee.

Usko on aina ollut tärkeä vaikuttaja omassa elämässäni. Se on julkinen asia, vaikka ei arjessa aina ole vahvasti esillä. Rukoilen. Käyn hengellisissä tilaisuuksissa. Luen Raamattua.

Politiikka elämässäni on ollut selkeä johdatuksen tulos. Ovet on avattu eteeni aina eduskuntaa ja valtioneuvostoa myöten. Tästä olen äärettömän kiitollinen.

Aloittaessani valtakunnantason politiikassa päädyin siihen, että en vie politiikkaa seurakuntaan enkä seurakuntaa politiikkaan.

Jokaisessa puolueessa on kristillisen uskon omaavia ja sen tunnustavia poliitikkoja. Nykyisin jokainen puolue hyväksyy sen, että millä tasolla tahansa puolueessa toimiva voi tunnustaa uskonsa. Se vaikuttaa ratkaisuihin. Suvaitsevaisuus on kasvanut. Se on tervettä kehitystä.

Monissa muissa maissa usko näkyy politiikassa kirkaasti. Monen maan johtavat poliitikot tunnustavat uskonsa. Se on luonnollinen ja keskeinen osa heitä. Maassa maan tavalla. Tavat tosin voivat muuttua.

Kristillisen uskon perustana olevan Raamatun sanan vastaisia päätöksiä tehdään yhä enemmän Suomessa ja kaikkialla kristinuskon vaikutusalueella. Kristinusko ja sen perusarvot – kuten tasa-arvo, ihmisarvo, elämän ja luonnon suojelu, rauha, rakkaus, rehellisyys ja epäitsekkyys – ovat ylivertainen eettinen ja moraalinen perusta yhteiskunnalle ja politiikalle. Löytyykö maailmasta mitään vastaavaa? Ei löydy.

Ei usko, vaan politiikan isot ”maalliset” kysymykset, ennen kaikkea suhtautuminen EU:n liittovaltioistamiseen ja eurotukipaketteihin, johti tieni Perussuomalaisiin. Tässä puolueessa on monenlaisia ihmisiä kuten muissakin. Paljon uskonsa tunnustavia kristittyjäkin. Olen kokenut olevani tervetullut joukkoon. Kelpasin jopa EU-vaaliehdokkaaksi. Puolue ei ole täydellinen, mutta en ole minäkään.

Elämässä ja politiikassa tärkeintä on toimia siten, että on sopusoinnussa itsensä ja Jumalansa kanssa. Silloin voi vapautuneesti palvella lähimmäisiään, omaa kansaa ja kaikkia ihmisiä kaikkialla.

Avatuista ovista on mielenkiintoista astua sisään. Astu sinäkin – uskossa!