Mitä maahanmuuttokriittisyydellä ja -vastaisuudella tarkoitetaan, kysyi joku lukija 21.1. Keski-Suomalaisen  ”lyhyet”-palstalla.

Kysymys on erittäin hyvä. Meillä on aivan liikaa käsitteitä, joiden sisältämistä ajatuksista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Näin käsitteet ovat vain usein sanoja, jotka parhaimmillaankin herättävät pelkästään tunnereaktioita. Tunne on ihmiselle tärkeä, mutta yksin sen pohjalta voi olla vaikea tehdä valintoja elämässä. Ihmisellä on tunteelle tärkeä kumppani, järki.

Y.m. lukija toivoi rautalankamalli-selitystä noille käsitteille. Mutta minusta maahanmuutto-vastaisuus ja –kriittisyys käsitteinä ovat kuin antiikin jumala Januksen kasvojen kaksi puolta.

Suomi on pieni maa, jossa asuu noin 5,5 milj. ihmistä. Suomessa asuvat ihmiset ovat pieni vähemmistö maailman mittakaavassa ja he ovat rakentaneet ja rakentavat yhä maata, jossa on hyvä elää ja asua. Maailmassa on paljon paikkoja, joissa elämä on vaikeampaa kuin Suomessa. On täysin ymmärrettävää, että heikommissa oloissa asuvat ihmiset haluavat parempaa elämää itselleen ja perheilleen. Kun tätä syystä tai toisesta ei voi saada aikaan kotimaassa, he, joille mahdollista on, hakeutuvat muihin maihin.

Suomi on rauhallinen maa, jossa asuu rauhallisia ja ystävällisiä ihmisiä. Toki ystävällinen ihminen haluaisi auttaa kaikkia hädässä olevia, jotka eivät voi auttaa itse itseään. Pienenä vähemmistönä maailmassa tämä ei suomalaisilta kuitenkaan onnistu, jaettava loppuu kesken, mikäli autettavia on liian paljon auttajiin nähden. Tämän vuoksi kaikkia halukkaita ei voida ottaa pienen väestömme rakentamaan hyvinvointivaltioomme asumaan, eli tarvitsemme tiukat rajat. Rajat edustavat kysyttyä maahanmuuttovastaisuutta.

Maahanmuuttokriittisyyden taustalla on hyvin yksinkertaistettuna kysymys valinnasta kahden asian välillä, joista kerrallaan voimme saada vain toisen. Jos haluamme hyvinvointivaltion, meillä ei voi olla avoimia rajoja. Jos haluamme avoimet rajat, resurssimme eivät riitä ylläpitämään hyvinvointivaltiota.
Rajat ovat siis myös hyväntahtoinen asia; ne suojelevat Suomessa asuvien ihmisten itselleen rakentamaa hyvinvointia. Kun suojelemme hyvinvointiamme, pidämme yllä myös mahdollisuuksiamme auttaa hädässä olevia heidän omissa kotimaissaan. Miten avun päätyminen sitä todella tarvitseville varmistetaan, on oma kysymyksensä. Avun pitää olla myös sellaista, että se todella auttaa kehittämään kohdemaata, eikä synnytä riippuvuutta muiden antamaan apuun (suosittelen; Matti Kääriäisen kirjaa ”kehitysavun kirous”).                                                                     

On ainoastaan kohtuullista maahanmuuttokriittisten esittää vaatimuksia heille, jotka haluavat muuttaa pysyvästi Suomeen, silloin heidät on myös helppo toivottaa tervetulleiksi mukaan pitämään yllä sitä Suomea, joka meille kuuluu oman työmme ansiosta. Maahanmuuttaja, joka tämän ymmärtää on jo ottanut pitkän askeleen suomalaiseksi tulemisessa.