Tänään on nenäperjantai, nenäspektaakkeli, nenäkeräys, nenähyvätahto ja nenähyväomatunto, meillä kaikilla – yhden päivän. Isosta-Britanniasta 1980-luvulta startannut mittava köyhien maiden lapsia avustava hyväntekeväisyystapahtuma vyöryy Ylen kanavalle samalla kaavalla kuin aina; nimekkäitä juontajia, nimekkäitä artisteja, nimekkäitä avustusjärjestöjä sekä nimekäs julkkis, joka matkaa jonnekin maailman nimekkääseen kriisipesään katsomaan levottomuuksien ja kurjuuden keskellä eläviä lapsia ja sitten me liikutumme ja lahjoitamme.

Äitinä minäkin liikutun ja minun tekee pahaa kaikki telluksen typeryys; aikuisten vallanhalu ja kahakat, viljelemättä jääneet pellot ja raunioituneet kaupungit. Aikuisilla on sukuviettinsä silloinkin, kun sukua ei ole tarkoitus eikä lainkaan tarpeen jatkaa surkeissa elinoloissa. Eniten aikuisten idiotismista kärsii kasvuolosuhteisiinsa täysin syytön lapsi. Jossakin maapallon toisella laidalla rauhallisten ja vauraiden valtioiden yksi- ja kaksilapsiset perheet avaavat kukkaroitaan auttaakseen kaukana pommien paukkeessa ja pakolaisleirillä eläviä kymmenlapsisia perheitä.

Auttaminen on maailman epäoikeudenmukaisuuden korjaamista ja tuloksiakin saadaan aikaan. Niin minä ainakin haluan uskoa. Mutta koska aikuiset useimmiten ovat lapsen silmin katsottuna melko itsekkäitä ja heillä on hinku kerätä rahaa ei vain sitä tarvitseville lapsille vaan myös itselleen, syntyy jättiläisen kokoisia avustusjärjestöjä, jotka ovat kuin suuria tehtaita, joissa on kovapalkkaisia johtajia ja pienempipalkkaisia pikkujohtajia. Aina on kuitenkin joku, joka likaa kätensä hoitaakseen sairaita, köyhyyden keskellä kituuttavia lapsia, joku, joku rokottaa heidät kulkutauteja vastaan, ruokkii heidät ja opettaa lukemaan. Mikäli näin ei ole, minä äitinä romahdan.

Olen heikoilla uskossani avustusjärjestöjen vilpittömyyteen. Suomen Punainen ristikään ei ole säästynyt niiltä huhuilta, etteivätkö sen jauhot olisi pussissa saastuneet. Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus feissasi taannoin Turun kävelykadulla pienituloisen ja asiasta mitään ymmärtämättömän vammaisen tyttäreni ja teki väkisin hänestä kuukausilahjoittajan. Kesti puoli vuotta ennen kuin tyttäreni kehtasi kertoa minulle, mitä oli tapahtunut.

Mikä hillitsisi kurjuuden ja hyvinvoinnin epätasapainoa, mikä rauhottaisi avustusjärjestöjen paisumista ja alttiutta väärinkäytöksille? Se, että koko maailma huolehtisi ehkäisystä ja se, että siihen suhtauduttaisiin kaikkialla myönteisesti. Vähemmän on perhekokojen suhteen enemmän vaikka avustusjärjestöt sitten jäisivätkin työttömiksi. Vaan minne kaikki kovapalkkaiset avustusjärjestöjen johtajat sitten menisivät? Siinäpä se. Aikuisten maailma on mutkikas niin rikkaissa kuin köyhissä maissakin…