Jos pitäisi tuoda esiin kolme ihmisryhmää, joiden kohtalosta olen hyvin huolissani tulevalla Varsinais-Suomen hyvinvointialueella, niin nämä ryhmät ovat vanhukset, mielenterveyden ongelmista kärsivät ja vammaiset.

Vanhusten kotihoito on viety äärimmilleen eikä väite ”koti on vanhuksen paras paikka” pidä paikkaansa läheskään kaikkien ikääntyneiden kohdalla. Kotona asuminen on monelle pelottavaa ja käytännössä vaarallistakin. Kriteerit tehostettuun palveluasumiseen pääsemiseksi on kuitenkin asetettu korkealle, sillä laitospaikkoja ei ole. Niinpä sitten vanhuksen kuntoa arvioitaessa ikäänkuin huijataan vanhusta ja läheisiä uskomaan, että monisairas ikäihminen on omatoiminen. Olen itse 90-vuotiaan omaisena törmännyt tähän problematiikkaan. Kun tähän lisätään se, että hoitajia on kaiken kaikkiaan liian vähän vanhuspalveluissa ja se fakta, että omaisetkin väsyvät, on vanhustenhoidon tilanne usein katastrofaalinen.

Vanhusten heitteille jäämisestä on puhuttu raflaavasti mediassa jo pitkään ja syystä. Aluehallintovirastot ovat tutkineet ympäri Suomen ongelmapesäkkeitä. Silti – tilanne on pysynyt pääosin vaikeana. Vaikuttaa siltä, että meihin on iskenyt mummojen ja vaarien suhteen taisteluväsymys, emme jaksa panostaa, koska ikääntyvää väestöä on niin paljon. Mutta – loppupelissä asiakkaana on jokaisen oma äiti tai isä ja lopulta me itse. Aluevaltuustojen tulisi kiireellisesti lisätä tehostetun palveluasumisen paikkoja ja purkaa kotona asumisen ihanuuden illuusio. On kysymys inhimillisestä hädästä.

Mielenterveyshäiriöt ovat suomalaisia rampauttava eriasteisten sairauksien kirjo. Ne aiheuttavat paljon työkyvyttömyyttä ja ovat siten laaja kansanterveydellinen ongelma. Nykyään varhainen diagnoosi ja oikea-aikainen apu, terapia ja täsmälääkitys, auttaisivat monet takaisin työelämään. Keinoja on, muttei resursseja. Valitettavan moni mielenterveyspalvelujen jonoissa roikkuvista suomalaisista on nuoria, joiden opinnot ja tuleva työelämä ovat katkolla siksi, ettei meillä ole sitä toista tarvittavaa psykiatrin vakanssia täytettynä kunnassa. Olemme vapautumassa mielenterveysongelmiin liittyvistä stigmoista, mutta emme saa hoitoa toimimaan ajallaan. Hyvinvointialueilla tulisi tunnistaa se, että varhainen puuttuminen ja kaikki ennaltaehkäisevä työ kansalaisten psyykkisen hyvinvoinnin edesauttamiseksi kannattaa ja hyödyttää koko yhteiskuntaa.

Vammaisten ja erityisesti kehitysvammaisten asiat kiinnostavat lopulta harvoja, sanon tämän kehitysvammaisen äitinä ja alan palveluissa työskentelevänä ja luottamustehtävissä toimivana aivan suoraan. Paljon kauniita fraaseja kuten yhdenvertaisuus ja tasa-arvo leijuu ilmassa vammaisista puhuttaessa, mutta riittääkö vammaispalveluille puolustajia kun hyvinvointialueille taistellaan pelkän kriisiytyneen perusterveydenhuollon järjestämisestä? Kehitysvammaiset ovat vammaisryhmistä se, joilla ei ole vahvoja keinoja puolustaa omaa parastaan. Omaisten järjestöjä on onneksi ja näistä löytyy lujaa tahtotilaa parantaa kehitysvammaisten asemaa. Yhteistyö aluevaltuustojen kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää.

Kun sote-palvelujen järjestämistä miettii, vakuuttuu yhdestä asiasta; raskas, monia korkeapalkkaisia hallintopalleja sisältävä koneisto, joka istuu strategiapalavereissa suoltamassa kaavioita näytölle, ei käytännössä ole koskaan saanut mitään oleellista selkeyttä aikaan suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollon viidakossa. Jos se olisi työssään onnistunut, asiamme olisivat paremmin.