Ei ole väliä onko tyttö vai poika, kunhan on terve.”

Sitten kun ei ole terve, sitä sanoo vain, että tärkeintä on, että lapsi on oma.

Tulin äidiksi 30 vuotta sitten. Matkan varrella on ollut paljon kyyneleitä, mutta paljon enemmän kuitenkin iloa siitä, että on selvitty ja menty eteenpäin. Kaikesta huolimatta.

Olen ylpeä lapsistani; Essistä, Antista ja Otosta. Kaikki syntyivät erityistä apua tarvitsevina; jokainen on kuntoutunut, edistynyt ja itsenäistynyt omalla tavallaan ja löytänyt paikkansa. Olen ylpeä meistä perheenä ja ylpeä itsestänikin.

Sairaan, vammaisen tai erilaisista kehityksen ja oppimisen vaikeuksista kärsivän lapsen äitiys on joidenkin elämäntie. En tiedä, miksi niin on enkä sitä, miksi se tie osui minun kohdalleni. Sen kuitenkin tiedän, että minusta tuli lopulta parempi minä ja aika vahva sellainen, koska äitiyteni myötä menin niin kovin monen mankelin läpi.

Erilainen, paljon tukea tarvitseva ja toisella tavalla elämässä etenevä lapsi on ihmeellinen lahja siinä missä terve lapsikin. Haluaisin sanoa kaikille niille äideille, jotka juuri ovat saaneet tietää, että heidän lapsensa on jollakin tavalla erilainen: ”Älä pelkää. Hän selviää, sinä selviät ja yhdessä te ylitätte kaikki esteet.” 

Suomi on vielä toistaiseksi hyvä maa erityistä tukea tarvitseville lapsille. Itse politiikassa mukana olevana vammaisten lasten äitinä teen parhaani pitääkseni sen sellaisena. 

Iloitaan lapsistamme. Iloitaan äitiydestä ja äideistä. Kaikkien kyyneltenkin läpi. Hyvää äitienpäivää. 

(Kirjoittaja on neuropsykiatrisen oireyhtymän omaavan tyttären, kehitysvammaisen pojan ja lapsuusiän dysfasiasta kuntoutuneen pojan äiti)