Yhdysvalloissa media on jakaantunut tasan kahtia. Toinen puolikas kannattaa liberaaleja eli Demokraattista puoluetta. Toinen puolikas on tiukasti konservatiivien eli Republikaanien takana. Rintamalinjat ovat selkeät ja jyrkät.

Yhdysvalloissa medialla on hyvin keskeinen merkitys erilaisten poliittisten näkemysten välisessä kamppailussa. Varsinkin Trumpin valinnan jälkeen median rooli on kärjistynyt. Hävinnyt osapuoli eli demokraatit ovat rakentaneet jokaisesta mahdollisesta asiasta mahdollisimman suuren kohun.

Suomessa media seuraa USA:n liberaalia mediaa, ja toistaa uutisoinnissaan sen julkituomia kärjistyksiä. Helsingin Sanomien toimittajat Laura ja Saska Saarikoski ovat tästä räikeitä esimerkkejä.

Suomessa medialla on jopa suurempi rooli poliittisena vaikuttajana, koska täältä puuttuu konservatiivinen valtamedia. Kaikki keskeiset mediat ovat jonkunsorttisia punaviherliberaalien äänitorvia.

Mediassa kustantaja/julkaisija/päätoimittaja/toimittaja päättää keneltä kysytään, mitä kysytään ja mitä johtopäätöksiä tehdään. Lopputulos on yksipuolinen, sillä punaviherlib-suodatin on lähes aina päällä. Lukija/kuulija/katsoja saa valmiiksi pureksittua asiaa.

Tilanne on demokratian kannalta mahdollisimman huono.

Puhun ja kirjoitan lähes päivittäin sen puolesta, että median tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen ja neutraaliuteen. Asiat on kerrottava sellaisina kuin ne ovat. Johtopäätösten teko tulee jättää lukijalle/kuulijalle/katsojalle.

Ajankohtainen kohu kiehuu Ylen ympärillä. Eräät Ylen toimittajat luulivat, että Yle on heidän ikioma hiekkalaatikko, jossa saa vapaasti heittää hiekkaa muiden silmille. Tässä tapauksessa kohtuuttomat mittasuhteet saanut kohu päättyi hyvin. Ylen hallitus antoi yksimielisen ja täyden tukensa Ylen johdolle.

Entisenä kansanedustajana ja Ylen hallintoneuvoston jäsenenä olen joskus arvostellut Atte Jääskeläistä punavihreän värityksen suosimisesta. Tällä kertaa kiitän päätoimittajaa ryhdikkyydestä ja kestävyydestä ikävän ryöpytyksen keskellä.