Jo muutamia viikkoja on Eurooppa näyttänyt suurmedian kuvauksissa joutuneen hirvittävän kriisin keskelle, jossa ainakin Ukrainassa olisi sodanvaara todella suuri ja muuallakin Euroopassa olisi syytä pidätellä henkeään. Perusteluna tälle esitetään, että Venäjä on lisännyt joukkojensa määrää Ukrainan rajojen lähellä. Tästä vedetään suoraan väite, että tarkoituksena olisi hyökätä Ukrainaan.

Samanaikaisesti käytävät amerikkalais-venäläiset globaalit neuvottelut on onnistuttu erityisellä journalistisella lahjakkuudella ’osoittamaan’ ei merkeiksi suhteiden toimimisesta vaan taas sodanuhasta. Neuvottelujen pohjaehdotuksia julistetaan ”uhkavaatimuksiksi” ikään kuin niiden toteuttamatta jättö olisi julistettu casus belli’ksi.

Heti alkuun, perehtymättä syvällisemmin Ukrainan sisä- tai ulkopoliittiseen tilanteeseen ja suurvaltaneuvotteluihin, voi tavallinenkin suurmedian seuraaja havaita pienellä aivojumpalla pari hauskaa vertailukohdetta. Pari viikkoa sitten, ”sodanuhkakriisin” keskellä, lähetti Venäjä naapurimaahansa Kazakstaniin ihan oikeasti sotilasjoukkoja sisään, minkä olisi luullut tulevan ”kriisin” keskellä sen niin pelätyn maailmansodan laukaisevaksi tekijäksi. Mutta eipäs mitä, sisäänmarssi hyväksyttiin etenkin Yhdysvaltain puolelta mitä diplomaattisimmin, ainoana huomautuksena muutama ”kysymys” Venäjälle. Ja yhtä rauhallisesti ja tarkan järjestetysti sitten Venäjän joukot reilun viikon kuluttua palasivat kotiin…

Itse Ukrainan suhteen voi myös havaita näennäisesti outoa. Vaikka Venäjän lisäjoukot rajan lähellä kuuluvatkin olevan hyökkäyksen valmistelua, niin ihme kyllä mitään Venäjän joukkoja ei ole ilmestynyt sinne, missä ne olisivat ylivoimaisesti parhaissa hyökkäysasemissa, eli Ukrainalta kaapatulla Donbassin alueella. Tämä alue on koko venäläis-ukrainalaisen konfliktin villi ydin. Venäjä tosiasiallisesti, vaikka ei sataprosenttisesti, hallinnoi sitä mutta ei ole liittänyt sitä omaan valtioonsa (kuten Krimin.) Eli Venäjä pelaa pokeriaan Donbassin palautuskortilla Ukrainalle. Kuitenkin sotajoukkojen sijoittaminen sinne olisi yhden Putinin allekirjoituksen asia ja satraapit Donbassilla olisivat vain ihastuksissaan siitä. Sieltä olisi optimaalinen mahdollisuus rynnäköidä kaikkiin kohteisiin Ukrainassa, joilla olisi jotain arvoa Venäjälle.

Kun Venäjä ei tätä tee, eikä anna pienintäkään vihjausta suunnittelevansa sitä, on siihen joku syy. Ja se voi olla vain, että juuri sijoittamalla joukkoja Donbassille Putin oikeasti suututtaisi lännen ja pilaisi mahdollisuutensa laajamittaiseen diiliin Bidenin kanssa. Jo pitkään, mm. viime syksyn kenraalitapaamisessa Vantaan Königstedtissä, on tällaista pohjustettu pääosin julkisuudelta piilossa pidetyillä neuvotteluilla. Ja Ukrainaa koskien diilin ydin olisi selvästi Donbassin paluu Ukrainalle, josta Venäjä tosin vaatii vastamyönnytyksenä Donbassille autonomiaa sekä armahduksia venäläismielisille separatisteille.

Mistä kaikesta on kysymys? Ensisijaisesti Venäjän ja Yhdysvaltain Kiinan suhteiden suuresta uudelleenjärjestelystä. Putinin Venäjä alkoi vähitellen riitautua lännen kanssa vuodesta 2005. Vastapainoksi Putin alkoi flirttaila yhä näyttävämmin Kiinan kanssa. Tämä on kuitenkin pysynyt Venäjää kohti varsin pidättyväisenä eikä mitään parisuhdetta ole syntynyt Putinin suureksi pettymykseksi. Ennen kaikkea rahaa ja sijoituksia on tullut Venäjälle Kiinasta vain tipoittain. Nimenomaan sotilaspoliittisella alalla on kuitenkin ollut eniten vipinää ja jopa yhteisiä sotaharjoituksia on saatu aikaan.

Bidenin osoittauduttua vielä Trumpiakin enemmän Kiinan-vastaiseksi on käynyt amerikkalaisille selväksi, että sen sotakalusto Aasian puoleisella Tyynellä valtamerellä ei riitä todellisen sotilaallisen paineen luomiseen Kiinaa vastaan. Kalustoa pitäisi siirtää Atlantilta ja Jäämereltä, mutta eihän näin voi tehdä, jos Venäjä pääsisi heti hyödyntämään asiaa. Ja Venäjän sotilasyhteistyö Kiinan kanssa häiritsee myös. Eli ilman diiliä Venäjän kanssa jäävät Bidenin haaveet uskottavasta painostuksesta Kiinaa kohti haaveiksi –ja Kiinan amerikkalaista mahtavammaksi käynyt pääoma pääsee globaalisti jylläämään.

Venäjää houkuttaa tässä mahdollisuus välttää raskasta ja sille itselleen vähemmän lupaavaa kilpavarustelua länsiblokin kanssa sekä toive lopultakin saada investointeja lännestä.

Voidaanko diiliä toteuttaa? Molemmilla puolilla on kova kiinnostus, mutta myös kovat, vastapuolelle tuskalliset vaatimukset perusehtoina. Putinin perusehtona näyttää olevan Naton laajenemisen pysäytys sitovalla sopimuksella. Varsinkin julkisena myönnytyksenä tämä olisi kuitenkin kitkerä pala Bidenille. Kun neuvottelujen malli alusta saakka on ollut, että suurvaltakilpailu kampituksineen ja panetteluineen jatkuu täysillä neuvottelujen aikana, on vastauskin luonnollinen. Yhdysvaltalaisosapuoli haluaa osoittaa, että tällaista myönnytystä se ei voi ollenkaan tehdä, se herättäisi ’liikaa suuttumusta liittolaisissamme’.

Tämän vuoksi on edullista luoda neuvottelujen yhteyteen atmosfääri, jossa joka puolella länttä mahdollisimman paljon pelätään Venäjää, sillä Venäjän-pelko on se ainoa todellinen yhteinen nimittäjä, joka pitää riitaista liittoa jotenkuten kasassa. Venäjälle tämä on osittain harmillista sen Eurooppa-suhteiden vuoksi. Mutta kovin energisesti ei Venäjä protestoi, eikä pane omaa propagandakoneistoaan maksimaaliselle äänenvoimakkuudelle. Ja jälleen ei ole vaikea arvata, mikä syy tähän on: Venäjän voima ja mahti nousee teatraalisissa mediakampanjoissa aivan uudelle, suorastaan mielikuvitukselliselle taholle. Pelon herättäminen Venäjää kohti on sille itselleen kätketysti oikein mukavaa. Läntinen mediakampanja ei siis tosiasiassa säikytä sitä eikä missään tapauksessa johda Venäjää lakkaamasta uskomasta diilin mahdollisuuteen.

Neuvottelut siis jatkuvat ja ovat viime päivinä ja viikkoina jatkuneet myös julkisella tasolla. Ranska ja Saksakin ovat tulleet niihin mukaan pelätessään joutuvansa pakkotilanteessa hyväksymään ulkopuolisten päättämiä heitä koskevia diilejä ja sopimuksia. Mitään sodanvaaraa ei Euroopassa ole. Jos kuitenkin loppujen lopuksi neuvottelut epäonnistuvat, on edessä uusi, erittäin sekava tilanne monin yksittäisin umpikujin, mm. Ukrainassa. Niitä ei varmasti kukaan suunnittele ratkaisevansa sotilaallisen voiman käytöllä, mutta joka puolella, myös itse Yhdysvalloissa ja Venäjällä –Ukrainasta puhumattakaan- vellova sisäinen levottomuus ja sisäiset valtataistelut kutsuvat mustia joutsenia parvittain paikoille. Ei ole poissuljettua, että niiden joukossa saattaisi olla jotain sotajoutseniakin.

Maailmanpolitiikan yhä kiemuraisempaa menoa Suomesta katsellessa uskoo moni suomalainen, kansallismielinenkin, onneksi saavansa pääsääntöisesti hyvää ja pääsääntoisesti luotettavaa faktatietoutta siitä suurmediaa lukemalla ja kuuntelemalla. Kansallismieliset kyllä tietävät, että suurmedia innokkaasti puijaa, huijaa ja panettelee kertoessaan kotimaisista asioista. Muttei kai nyt sentään ulkomaanuutisissa?!

Totuus on kuitenkin päinvastainen. Ulkomaiden asioista kertoessaan suurmedia voi vapautua faktojen kahleista vielä helpommin. Lisäksi tulevat ulkomaanaineistot lähes kokonaan -suoraan tai aavistuksen muokattuina- kansainvälisiltä, käytännössä angloamerikkalaisilta, tiedotusjäteiltä. Kotimaassa oman maan asioita tunnetaan kuulopuheiden ja viidakkorummun kautta niin paljon, että ohjatulle mielikuvituksen irtipäästölle löytyy vielä kohtalaisia rajoja. Ulkomaiden suhteen, sitä paremmin mitä vähemmän kontakteja kulloiseenkin on, tämä ei kuitenkaan päde. Siksi ehkä tärkein pohja Suomen itsenäisyyden edes osittaiselle säilyttämiselle onkin aidosti itsenäisen tiedonhankinnan maailmanpolitiikasta ylläpito ja edistäminen. Sokea tarvitsee aina taluttajaa.