Vanhan metsäkämpän ovi narahti, kun aukaisin sitä varovasti. Varoin tiputtamasta ovea saranoiltaan. Koko päivän tihuuttanut lämmin kesäsade oli kastellut vaatteeni varkain läpimäriksi. Kämpän katto tiputti vettä paikoin. Ilokseni hyvin muuratut piippu ja tulisija olivat ehjinä paikoillaan.

Sytyttäessäni tulta, muistoja tuulahti mieleeni. Mieheksi varttuvaa poikaanikin ajattelin, myös rikkaan elämän monia ja metsäisiä vaiheita. Mitähän tällä kämpälläkin olisi kerrottavanaan? Tuli tarttui ahnaasti vuolemiini kiehisiin ja pian lämpö kuumotti jo kasvoja ja märän takin rintamusta. Piti vetäytyä kauemmaksi purkamaan satulareppua ja laittamaan kuivempaa ylle.

Vieläkin tukevasti seisovalla pirtin pöydällä pilkotti vanhan Keskisuomalaisen alta ruosteinen sahan terä. Terästä näki, että sen viimeinen käyttäjä oli varmastikin juuri teroittanut sen. Mikä oli lopettanut savottajätkän työt, olikohan viimeinen savottajätkä? Lehti kellersi, mutta painojäljestä sai vielä hyvin selvää. Lehden mukaan mustikkaa oli tullut hyvin, lehti oli painettu Jyväskylässä. Tänne pohjoisen Keski-Suomen korpiin tultiin Jyväskylästäkin tekemään pölliä, lasinen laulukirja ringissä kiertäen.

Havahduin kahviveden kiehuntaan. Lisäsin porot ja pian kuohahti valmistuva kahvi jo pannun nokasta. Eletään vuotta 2017 ja totean itseni olevan aika metsäläinen. Hörpin nokeentuneen kuksan reunasta kuumaa kahvia ja todistan olevani ainutlaatuisen vapaa, metsäluonnossa ja tässä kämpässä. Tästä kannattaa nauttia.

Kesän lämpö ja sateet ovat villinneet sääsket. Kesäillan ininä on lakkaamaton. Inisijöistä tuli mieleen Helsingin poliitikot. Virnistän, onneksi he eivät tulleet tänne asti soittamaan. Katson pirtin ruudusta pihan huonokuntoista saunarakennusta ja totean saunomisen jäävän nyt väliin. Siirrän pirtin penkit vierekkäin, löysään tuppivyötä ja käyn makuulle penkeille. Katson harmaiden ikkunapuitteiden lomasta harmaalle taivaalle, ajatukset leijuvat pilvien matkassa. Olisiko minusta ollut viimeiseksi savottajätkäksi, käväisee mielessä? Olen metsämies. Kaikki kunnia kuuluu heille, jotka ovat kirveen ja justeerin avulla leipänsä ansainneet ja Suomea rakentaneet – satavuotista Suomea.

Katse kääntyy tulta kohti ja muhkurainen, kämpän vanha nokikattila, lojuu muurin varressa. Monet on sopat siinäkin keitelty, tainnut olla ihan kämppäemäntä tekemässä. Emäntä on ollut aina kotoisasti vastassa raskaan työn raatajia. Ravistelen raukeaa oloa pois, päivä alkaa kirkastua ja sadekin on lakannut. Ennen jätkät kaivoivat pikiöjyä, minä otan ”offia” repun taskun viilekkeen alta ja vetelen myrkkyä pitkin korvallisia.

Astun ulos ovesta, jonka suljen yhtä varovasti, kuin tullessani avasinkin. Tallaan pikkuhiljaa metsittyvän pihaniityn poikki. Hyppään pienen solisevan puron ylitse ja tartun vastapenkan koivusta kiinni. Käteeni tarttunut lahoavan koivun hauras tuohenkäppyrä mureni maahan. Onko se tuommoinen ihmiselämäkin – lujasta rungosta haurastuvaksi pökkelöksi. Hittolainen, vettäkö se alkaa taas ripeksiä. Pyyhkäisen tipan poskipäältäni ja laitan, vielä kuitenkin lujan, runkoni liikkeelle. Taivas on kirkkaan sininen, ei niin pilven hattaraakaan. Pyyhkäisen toisella hihalla toisen posken. Nopea vilkaisu ympärilleni ja taakse kohti vanhaa tukkikämppää. Totean, että yksinpuheluni ovat kuulleet vain metsän eläjät. Suuntaan metsän läpi tielle, nokka kohti Urjalaa ja kotia. Olo on rento, sees ja rauhallinen.

Hyvää ja Rauhallista Joulun Aikaa