Muutamia vuosia takaperin innostuin pikakirjoituksesta. Itsesuggestion voimasta tulin päätelmään – Mikä mahtava tapa saada muistiinpanot ylös, suorastaan kynää paperista nostamatta!

Joulukin siinä jo lähestyi, ja puolison jokavuotiseen vaikeaan kysymykseen oli tällä kertaa helppo vastata. Lahjatoiveeni on opus, josta minä tämän jalon taidon itselleni omaksun.

Käärepaperia avatessa paketista paljastuu jo jokseenkin aikaa nähnyt vihkonen. Hyvin ohut ollakseen kaikenkattava.

Puoliso valittelee, että uutta painosta ei enää saanut mistään. Eikä varsinkaan alkeiskurssikirjaa. Antikvariaatista löytynyt teos käsitteli jo opitun pikakirjoitustaidon täydentämistä. Opi lyhentämään.

Selailen teosta pläräillen. Sisältö näyttää egyptiläisiltä hieroglyfeiltä selitettynä sotavuosien suomenkielisin lauserakentein. Pieni epäusko pilkahtaa mieleen, mutten vielä lannistu. Minulla on visio, ja se ajaa nyt kaiken edelle.

Joulupöydässä äitini kysyy, ”aiot sitten mennä lentotunneille?”. Kysyn, ”mitä?”. ”No katsoin, kun sait lahjaksi kirjan ’Opi lentämään’.”

”What goes up, must come down” -Tom Petty, Learning to Fly

Joulu menee ja otan internetin kauniiseen käteen. Totean, että alan viimeisiä mohikaaneja on harvassa. Huomaan, että suomen kielen pikakirjoitus eroaa vaikkapa englanninkielisestä. Aivan kuten viittomakieli.

Ei tämä ollutkaan niin universaalia..

Jotkut ovat jaloa taitoa edelleen itsekseen harjoittaneet, mutta muutoin muinaisen teknologian suosio on melkoisen ohuella pohjalla.

Tahdon voimalla opin alkeet. Opin lopulta myös lyhentämään, kun joululahjastani avautuu minulle uusia näkymiä.

Alan pikakirjoittamaan haastatellessani bisnesihmisiä, kirjatessani vaatimusmäärittelyjä ja valmistellessani IT-arkkitehtuuria. Kaikki sujuu yllättävän hyvin.

Kollegat luultavimmin epäilevät mielenterveyttäni ja pitävät hieman tärähtäneenä, kun raapustelen antaumuksellisesti erinäköisiä koukeroita, jotka eivät tunnu kunnioittavan sen enempää ruutuvihkon vaakasuoria kuin pystysyoriakaan linjoja.

Olen aikaansaava, ja tulosta tulee. Ja kuinkas sitten käykään.

Se, joka rytinällä tulee, usein myös samalla tavalla menee

Mitä enemmän aloin käyttämään pikakirjoitusta, sen enemmän aloin törmätä vaikeuksiin. En saakaan talteen kaikkia niitä tärkeitä yksityiskohtia, joita työssäni olisin tarvinnut.

Olisin joutunut keksimään uusia koukeroita, kehittämään kuollutta kieltä.

Työni tulokset eivät olleet sellaisenaan jaettavissa. Toki uskoin, että itse osaan lukea sen, minkä olen kirjoittanut.

Mutta annas olla kun kului vuosi, niin voiko ihminen olla väärässä!

Niinpä minulla onkin vihkotolkulla hieroglyfein ylöskirjattuja toimintamalleja tuleville antropologeille selvitettäväksi. Nollatutkimusten vähentämiseksi saattanen sytytellä näillä saunan uunia.

Mitä opin tästä

On syynsä, miksi historian ei aina kannata toistaa itseään. Jotkin asiat on unohdettu syystä, koska ne ovat jo aiemmin todettu toimimattomiksi.

Politiikassa ja vaikuttamisessa on se vika, että se usein härkäpäisesti mielikuvamarkkinoi jotakin kierrätyksen tuotetta, pitäen sitä ratkaisevan tärkeänä ja tulevaisuuden turvaavana keinona.

Useimmiten se palvelee vain sanojaansa. Tarkoitusperä ei ole niinkään yhteinen hyvä, vaan se jakamattomaksi jäävä oma poliittinen halu kehittyä.

Ja tästä syystä moni ajatteleva ihminen ajautuu pois. Miksi osallistua, koska kaikki on jo ”ratkaistu” puolestani.

Jos kaikki on jo keksitty, vähän niinkuin musiikissa, meillä jää jäljelle vain olemassa olevien sävelien asetteleminen hyvin toisiaan tukeviksi soinnuiksi.

Ajatelkaa, miten hyvin Jeff Lynne ja Tom Petty tekivät tämän.