Oletko turvallisuuspolitiikka-realisti tai oletko Nato-haukka ja hankit Suomeen ’modernin Kuuban ohjuskriisin’?

Ensimmäinen Ukrainan invaasio viikko on takana ja on aika lyhyesti vetää yhteen asiantuntijoiden ajatuksia. Suomessa keskustelun pääpaino ollut luonnollisesti imperialistisen suurvallan hyökkäys heikommin varustellun valtion kimppuun. Ensimmäisen viikon sotilaalliset saavutukset Venäjän osalta lasketaan jopa satojen kilometrien pituisina läpimurtoina Ukrainan maaperälle. Etenemisnopeus on vaikuttanut ajoittain jopa leppoisalta päivämarssien pituutta seuratessa.

Viime päivinä amerikkalainen evp kenraali Doug MacGregor on tuonut esille myös Venäjän vaikuttumia ja tavoitteita sodassa. USA ei halunnut Kuubaan Neuvostoliiton ohjuksia 1962, lyhyen kantomatkan päähän Yhdysvaltain rannikosta. Tätä taustaa vasten on tänä päivänä luonnollista nähdä Venäjän aggressiivinen hyökkäys loogisena reaktiona pitkään jatkuneeseen Venäjän Karhun ärsyttämiseen. Venäjä ei halua uutta Nato-maata ja sen ohjuksia takapihalleen, vain muutaman sadan kilometrin päähän Moskovasta. Eihän Venäjän ilmapuolustukselle jäisi aikaa reagoida juuri minkään vertaa laaja-alaisen ohjusiskun torjunnassa.

Kenraali evp MacGregor on myös ennakoinut taistelutoimien kiihtymistä, josta on jo ollut merkkejä varsinkin Mariupolin alueen raskaampien taisteluiden perusteella. Raskasta aseistusta alettu käyttää voimallisemmin. Pehmeän sodankäynnin keskustelevampi etenemisjakso on nyt lopullisesti päättymässä; tässä pehmeän jakson aikana pyritty ottamaan vastaan ukrainalaisten joukkojen antautumisia vahinkojen minimoimiseksi.

Itä-Ukrainaan venäläiset ovat muodostamassa massiivista mottia Luhanski-Donetski alueelle. Taistelujen siellä odotetaan kiihtyvän selkeästi verisempään suuntaan. Lisäksi jokilinjan pohjois-puoli alkaisi olla venäläisten joukkojen ryhmittymisten osalta valmis haltuunotettavaksi. Myös Kiova on tehokkaasti jäämässä saarroksiin. Sotilaallisessa mielessä taistelu on jo ohi. On alkanut Ukrainan taistelun lopun alku.

Ulkomainen sotilaallinen apu Ukrainalle

Yhdysvalloissa keskustellaan tiiviisti mm. no-fly-zonen perustamisesta Ukrainan ilmatilaan. Asiantuntijat ovat todenneet tämän mahdottomaksi, koska silloin Venäjä katsoisi olevansa sodassa kyseisen vaatimuksen esittäjää vastaan.

Nato-maa Puola on ollut tietojen mukaan toimittamassa modernisoituja MIG 29 hävittäjiä ukrainalaisten pilottien lennettäväksi, mutta Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on kieltänyt Puolaa näin toimimasta. Syy: Nato ei ole menemässä sotaan.

Kyseenalaistus: tässä voidaan kysyä, miksi Nato on olemassa?

Nykytilanteessa Puola ei saa toimia omien intressiensä mukaisesti eli estää Venäjää valtaamasta Ukrainaa. Samalla Puola estäisi Venäjää pääsemästä omalle rajalinjalleen.

Onko Natosta siis oikeasti mitään käytännön hyötyä yksittäisen jäsen-maan kannalta?

Tuleeko Suomen alueelle ’moderni Kuuban ohjuskriisi’?

Nyt takaisin taas Suomen maankamaralle. Aikaisemmin mainittujen historiallisten esimerkkien sekä nyky-Venäjän intressien analyysin pohjalta viimeaikainen kansanedustajien, kansalaisten sekä median kiiluvasilmäinen Nato-intoilu herättää kummastusta. Onko Suomen lähihistorian kaikki opetukset täysin unohdettu?

Putin on ilmoittanut, ettei hän salli Nato maan koskettaa Venäjän rajaa. Erikoisesti Ukrainan ja Georgian osalta. Kuka haluaa testata tämän teorian toimivuuden Suomen osalta? Kuka ottaa vastuun neutraliteetin hylkäämisestä? Jos Puola tänään ei saa toimia oman etunsa mukaisesti, saako Suomi mahdollisena jäsenenä toimia omien etujensa mukaisesti? Epäilen, että varmasti ei saa.

Mitä tästä voidaan oppia, ja miten mahdollisesti Ukrainan sota olisi voitu välttää?

Venäjä on aikaisemmin ilmoittanut, ettei hyväksy Nato-maita lähtökohtaisesti omille rajoilleen. Olisiko koko sota voitu välttää ymmärtämällä Venäjää enemmän ja jättämällä lähtökohtaisesti Ukraina Nato-jäsenyyden ulkopuolelle? Kenties Ukrainan neutraliteetti olisi ollut ratkaisu. Selvää on, että Ukraina olisi tarvinnut poliittista tukea jo paljon aikaisemmin. Toisaalta Naton kädettömyys eurooppalaisen sotilaskriisin ratkaisussa on osoittautunut suutariksi: jokainen maa joutuu käytännössä selviämään yksin omien turvallisuuteen liittyvien riskiensä kanssa.

Suomen kannalta tulevaisuuden kehityskuluissa on runsaasti kompastuskiviä. Näihin olen miettinyt jo runsaasti ratkaisumalleja. Niistä sitten enemmän lähempänä eduskuntavaaleja.