Tuossa se lojuu näppäimistön vierellä. Pieni puntti jakamatta jääneitä kuntavaalilappusia, kolmekymmentäneljä kappaletta. Taidan säästää pari, loput menevät roskiin. Harva asia on yhtä turha kapistus kuin vanhaksi jäänyt vaalimainos.

Sillä hetkellä kun vaalitulos lävähtää tauluihin, ei ole enää olemassa ehdokkaita. On voittajia ja häviäjiä. Iloisia ja pettyneitä. Moni otti perussuomalaisten kuntavaaleissa saaman 8,8 prosentin tuloksen kovin raskaasti. Ja media kolhi innokkaasti lisää. Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Jyrki Vesikansa iloitsi jo jytkyn murskautumisesta.

Siinähän iloitsee. Jos viime vuosien vaaleista on jotain voinut oppia, niin ainakin sen, että tulosten ennustaminen on käynyt aika vaikeaksi.

Äkkinäiset, rajutkin heilahtelut ovat mahdollisia. Tällä kertaa oli vihreiden vuoro hymyillä – puolue repi 3,9 prosenttiyksikön valtakunnallisen nousun. Syitä nousulle on luonnollisesti monia, mutta eräs niistä on puheenjohtaja Ville Niinistön äärimmäisen räväkkä puheenparsi.

Populismia se on viherpopulismikin, mutta on sitä muunkinlaista lajia. Perussuomalaisten nousun myötä suomalaiseen politiikkaan on vihdoin ja viimein kätilöity ajatus siitä, että poliitikot voivat todellakin puhua suoraan ihmisille, vailla median filttereitä. Nyt käydyissä vaaleissa monet kaikkein menestyneimmät olivatkin vahvoja puhujia. Ja vielä täsmällisemmin: he ovat puhujia, jotka pystyvät olemaan tarvittaessa tiukkoja ja tarvittaessa hauskoja.

”Juuri sitä me tarvitaan: tiukkuutta mutta ei tyhmyyttä”, pohti tohtori Ilmari Rostila maanantaina. Huikkasin hänelle vielä perään: ”Sekä silloin tällöin hymyä huuleen.”

Kelpo populistin puheen dynamiikka muistuttaakin yllättävän paljon kaikille tuttua asiaa – ihan tavallista iltapäivälehteä. IP-lehtien tunnekartta pitää kaiken olennaisen sisällään. Lehti ei ole pelkkää synkistelyä, koska kukaan ei jaksa sellaista alituiseen lukea. Mutta ei lehti ole vaaleanpunaista hattaraakaan. Mielenkiintoinen puhe on kaikkea mahdollista, kaikilta elämän alueilta. Suuria tunnemyrskyjä, hienoja onnistumisia, katkeria epäonnistumisia. Loistavia oivalluksia, pöljiä vitsejä, iloa ja naurua. Iltapäivälehti myy aina suurta dramatiikkaa – oli sitä tai ei. Jyrki Vesikansankin kommentti “murskautumisesta” pitääkin tulkita kontekstiaan vasten. Ylisanat myyvät, siksi niitä käytetään.

Älä pelkää puhumista. Se taito on opeteltavissa. Äläkä pelkää tunteiden ilmentämistä. Vaikka perussuomalaiset ovat aina olleet vankasti asialinjalla, ei pieni kevennys silloin tällöin tee yhtään pahaa.

Pari sanaa vielä vaaleista.

Eniten perussuomalaista kannatusta löytyi seuraavista kunnista: Kihniö (30,5 %), Honkajoki (28,5 %), Kaustinen (26,2 %), Punkalaidun (25,2 %), Kankaanpää (24,3 %) ja Rääkkylä (23,5 %).

Millä konstein tällaisia lukuja saadaan aikaiseksi? Pyysin Anssi Joutsenlahtea kertomaan. Ja hänhän kertoi:

”Eduskuntavaaleissa Kankaanpään perussuomalaiset nousivat suurimmaksi puolueeksi 36,2 prosentilla. Nyt kuntavaaleissa oltiin toiseksi suurin 24,3 %. Yhdeksällä valtuutetulla Kankaanpään perussuomalaiset nousivat koko maan suurimmaksi perussuomalaisten valtuustoryhmäksi, kahdeksan valtuutettua on sitten muutamassa kunnassa, esimerkiksi Porissa. Kankaanpään tulos saavutettiin tietysti ennen kaikkea äänestäjien vankalla tuella, josta heille nöyrä kiitos.

Mutta oma tekijänsä menestykseen oli myös ennennäkemättömällä vaalityöllä, grillimakkaroiden ja kakko-ämpäreiden kanssa kierrettiin yhdeksällä kylällä ja torin laidassa isossa vaalitoimistossa tarjottiin pullakahveja kuukauden ajan aina torstaitoreilla.

Viisi kansanedustajaakin ehti käymään tilaisuuksissamme, viimeisenä lauantaina kankaanpääläisiä sukujuuria omaavan Kike Elomaan vierailu soppatykkeineen, pullakahveineen, ämpäreiden ja ilmapallojen kera kasvoi oikein monen sadan hengen kansalaisjuhlaksi. On myös huomattava monen vuoden ajan jatkunut säännöllinen Perussuomalainen-lehden joka kotiin jakelu ja tietysti myös tuloksekas valtuustotyöskentely.”

Siitäpä mallia muihinkin kuntiin.

Kirjoitus on julkaistu Perussuomalainen 4/2017 -lehden pääkirjoituksena.