Tuntuuko politiikan seuraaminen välillä kummalliselta? Sama täällä, mutta hätä ei ole tämän näköinen. Politiikan kiemuroiden seuraaminen helpottuu huomattavasti, kun oivaltaa että poliitikot toimivat sinällään hyvinkin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, mutta he tavoittelevat toisinaan eri aivan asioita kuin kansalaiset olettavat.

Äskettäin suomalaiset saivat hämmästeltäväkseen keskustalaisen liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin teesit uudesta liikennemallista. Kun mallia sitten tarkemmin tutkittiin, sen havaittiin kurittavan varsin monia. ”Käsittääkseni jokainen, jolla on auto, häviää”, totesi Helsingin Sanomille mallia puntaroinut Veronmaksajain keskusliiton Vesa Korpela.

Jos kaikki autonomistajat häviävät, kuka on saamapuolella? Äkkiseltään voisi luulla, että he, jotka eivät autoa omista. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen.

Viime vuoden heinäkuussa Berner totesi Ylelle, että digitalisaation ja palvelukehittämisen avulla ihmisiä suostutellaan luopumaan yksityisautoilusta. Bernerin marraskuisen kommentin mukaan liikenneministeriön tavoitteena on, että henkilöautolla yksin ajettavien matkojen määrä vähenee. “Tulevaisuudessa entistä harvempi omistaa auton”, kommentoi Berner tammikuun tiedotustilaisuudessa.

Mutta yksityisauto ei ole suomalaisille statussymboli eikä luksushyödyke. Auto on välttämättömyys, jota Suomen kaltaisessa maassa ei voi korvata millään muulla välineellä. Luovu autosta, luovut samalla työmatkoista, ostosreissuista, lääkärikäynneistä. Puhumattakaan lasten harrastusreissuista.

Kukaan ei ylläty siitä, että Katajanokan kulmilla leppoisasti fillaroiva Osmo Soininvaara (vihr.) kannattaa yksityisautoilun vähentämistä. Mutta miksi “pyörät pyörimään”-teemalla kampanjoinut Juha Sipilä haluaa estää kumipyörien etenemisen? Miksi keskustalaisen ministeriö haluaa vähentää yksityisautoilua alueilla, joilla bussit eivät ole liikennöineet enää vuosikausiin? Syy on yksinkertainen. Siksi, koska muuten Suomi lipsuisi EU:n ilmastomääräyksistä. Suomi on luvannut vähentää 39 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistään, eikä tämä onnistu ilman, että liikenne ruuvataan uusille kierteille. Berner totesi asian varsin selkein sanoin viime vuoden heinäkuussa.

“Suomelle asettama päästövähennystavoite on määrä tavoittaa liikenteessä kolmen kokonaisuuden kautta. Ensimmäinen keino on se, että pyritään aidosti muuttamaan liikennejärjestelmää. Eli uskotaan siihen, että digitalisaatiolla, palveluita kehittämällä saadaan entistä enemmän ihmisiä palveluiden piiriin itsepalvelun sijaan – eli autoilusta käyttämään joukkoliikennepalveluita. Liikennekaari on yksi kokonaisuus, joka nimenomaan tähän vastaa”, Berner kertoi Ylelle.

Sama asian voi sanoa näinkin: yksityisautoilusta siirrytään kohti yksityistettyä joukkoliikennemallia, koska EU näin vaatii.

Juha Sipilän mukaan “Bernerin esitys on uutta rohkeaa poliittista kulttuuria, johon Suomessa ei ole totuttu.” Kieltämättä. Suomen liikenneinfran lyyhistäminen maan rajojen ulkopuolelta saneltujen opinkappaleiden takia onkin kieltämättä rohkeaa. Onko se järkevää, onkin ihan toinen asia.

Jos EU todella välittäisi ympäristöasioista, se olisi ensimmäisenä puuttunut hiiltä tupruttavien puolalaisten hiilivoimaloiden tilanteeseen. Vaan ei puuttunut. Puolalle asetettiin erittäin maltillinen 7 prosentin päästövähennystavoite. Usealla Itä-Euroopan valtiolla tavoite on alle kymmenen prosenttia ja Bulgarialla pyöreä nolla. Sikäläisillä bernereillä ei siis ole syytä kurittaa peruspuolalaisia duunareita omituisilla “menkää bussilla”-höösäyksillään.

Tekstin alussa pohdimme, kuka liikennemallissa voittaa. Vastaus tavallisten kansalaisten osalta: ei kukaan. Yhteiskunta, joka rampauttaa omaa liikenneinfraansa, kärsii jokaisen kansalaisen voimin. Miksi tällaista mallia sitten ajetaan eteenpäin?

Siksi, koska on ryhmä, jolle mallin myötä avautuisi pääsy liikenneyhtiön monopolivoittoihin. Bernerin liikennemallissa kilpailun väitetään olevan kaiken lähtökohta. Niin siis minkä kilpailun? Liikenneverkkoyhtiöhän olisi monopoli. Liikennehankkeessa on kyse EU:n tuella suitsutettavan ideologian avulla suoritettavasta teknologiasiirtymästä, jossa muutamalle yritystoimijalle annetaan mahdollisuus satumaisiin voittoihin. Valtio kattaa herkkupöydän ja kutsuu yritykset pitoihin.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että Suomi laitetaan pelaamaan uhkapeliä tietyn teknologisen kehityskaaren puolesta. Jos EU:n viherajattelusta tulee maailmanlaajuinen normi ja liikennejärjestelmät optimoidaan ensisijaisesti päästöjen vähennysten näkökulmasta, liikennehankkeeseen kytkeytyneet suomalaisyritykset saavat valtavan suhteellisen edun ja pääsevät rahastamaan maailmanlaajuisesti. Jos muu maailma antaa piu-paut viherkilpajuoksulle, Suomi jää infrahankkeensa kanssa yksin. Rahastajat joutuvat tällöin tyytymään vain suomalaisten taskuista kerättyihin voittoihin.

Kuviossa on jotain oudon tuttua. Kuten Me-kirjassa kuvasin, paskalakihanketta yritettiin toteuttaa vastaavalla, joskin mittakaavaltaan paljon suppeammalla kuviolla. Sitoudutaan ensin ylikireisiin ympäristönormeihin, luodaan sitten normien varjolla kansalaisten vaivoiksi lainsäädäntöä, joka pakottaa kansalaiset hankkimaan kalliita laitteita. Kansalainen maksaa, kaverikapitalisti kiittää.

Koska vihreää aatetta ei sen tabuluonteen takia voida kyseenalaistaa, olennaiset kysymykset jäävät kysymättä. Mutta kaverikapitalistille viheraate ei ole päämäärä. Se on peite, jonka suojissa omaa voitontavoittelua harjoitetaan.

Kuvio on kirkasotsaisten cityvihreiden osalta suorastaan itsetuhoinen: kun he vaativat äärimmäisen tiukkoja ympäristönormeja, he itse asiassa vaativat samalla työntekijöiden töihin pääsyn ja yritysten toimintaedellytysten alasajoa. Ja mitä vähemmän rahaa näivettyvän Suomen kassaan kertyy, sen vähemmän on enää laittaa panoksia vihreille niin rakkaisiin humanististen tiedekuntien opintokokonaisuuksiin.

PS: Tätä kirjoittaessa Anne Berner ilmoitti vetävänsä henkselit liikenneverkkoyhtiölle. Fiksu siirto. Kansalaispalaute lienee ollut melko räväkkää.