Mediassa on hyökätty perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaarta vastaan ja kysytty yllyttääkö Huhtasaari kansanedustajana lakien rikkomiseen facebook päivityksillään kun hän kirjoitti, ”jos lait ja sopimukset tuovat merkittävää haittaa ja kääntyvät meitä vastaan, pitää tarkastella myös niiden noudattamatta jättämistä.”

Aluksi on syytä pitää mielessä, että oikeusjärjestelmä ei voi olla irrallaan yhteiskunnan todellisesta tilanteesta. Asiaa on syytä pureskella seuraavassa tarkemmin.

Jos sopimus osoittautuu kohtuuttomaksi tai jopa mahdottomaksi toiselle osapuolelle noudattaa, voidaan sitä yleisesti kohtuullistaa. Sopimus voidaan yleensä aina myös irtisanoa tai purkaa esimerkiksi toisen osapuolen merkittävien sopimusrikkomusten vuoksi. Näistä kaikista löytyy laintasoisia säännöksiä ja niistä on yleensä myös sopimuksessa itsessään sovittu. Huhtasaari siis ihmettelee pakolaiskriisin keskellä sitä, että miksi Suomi noudattaa EU-sopimuksia pilkulleen, jos sitä eivät muutkaan sopimusmaat tee.  Nythän turvapaikan hakijat vaeltavat sopimusmaiden läpi Suomeen saakka, vaikka turvapaikkakäsittely pitäisi hoitaa ensimmäisessä sopimusmaassa.  Siinä on mielestäni aika monta sopimusrikkomusta matkalla. Miksi Suomi ei saisi ajaa omaa etuaan, jos sen talous ei kestä sopimuksen noudattamista. Näinhän muutkin maat toimivat päästäessään pakolaiset eteenpäin ja täysin tietoisena sopimusvelvoitteistaan.

Lain kirjainkaan ei ole aina täysin ehdoton. Olaus Petri kirjoitti tuomarin ohjeet jo 1500 -luvulla ja ne ovat edelleen painettu Suomen laki teoksen etusivulle. Yksin tunnetuin niistä on ohje tuomarille: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”.

Keskeinen kansainvälisen yksityisoikeuden rajoitussäännös on Ordre Public – periaate, jonka mukaan Suomen oikeusjärjestelmän perusteiden vastaisia säädöksiä ei yksittäistapauksessa tule noudattaa. Tällainen tilanne tulee eteen, kun osapuolet ovat kahdesta eri maasta, mutta lainvalintasäännökset edellyttäisivät toisen maan lain soveltamista Suomen viranomaisessa. Tällainen tilanne voisi esimerkiksi olla lasten huoltoriidassa kun toisen maan laissa olisi naisia syrjivä säädös, jonka mukaan naiselle ei saisi koskaan antaa lapsen huoltajuutta, vaan huoltajuus menisi aina miehelle. Tällaista säädöstä ei Suomen viranomaisen tule siis noudattaa, vaikka lainvalintasäännökset edellyttäisivät säädöksen soveltamista.

Rikoslaista löytyy myös säädöksiä, jotka vapauttavat henkilön rikosoikeudellisesta vastuusta. Kyseessä on tilanne, jossa alaikäinen alle 15-vuotias on syyllistynyt rikoslaissa määriteltyyn rikolliseen tekoon, mutta hän vapautuu vastuusta iän vuoksi. Siinä ei kirjaimellisesti ole kyse lain noudattamatta jättämisestä, vaan siitä, että henkilöltä itseltään ei ole voitu kohtuudella edellyttää lain edellyttämää normaalia käytöstä. Myös pakkotila oikeuttaa jopa rikoksen tekemiseen. Edellytyksenä on punninta, että loukattu oikeus on pienempi kuin pelastettava etu. Esimerkiksi henkilö voi joutua ajamaan lapsen autolla sairaalaan pelastaakseen tämän hengen, vaikka hän olisi ajokiellossa.

Kuten huomaamme, ei asia olekaan enää niin mustavalkoinen. Ihmisten toimintaan ja sopimusten noudattamiseen on jouduttu lainsäädännössäkin varautumaan erilaisten tilanteiden varalta.

Tämän ajattelun valossa ymmärrän Huhtasaaren ajatukset lakien ja sopimusten noudattamatta jättämisestä tilanteessa, jossa Eurooppa ja Suomi ovat joutuneet historiallisen pakolaisvyöryn kohteeksi. Hänen ajatuksensa eivät olekaan niin hämmästyttäviä kuin mediassa esitetään.

Tilannehan on se, että EU-sopimuksia laadittaessa ei ole varauduttu tällaiseen pakolaisten vyöryyn. Sopimukset eivät siis ole tässä poikkeustilanteessa toimivia eikä tällaisen tilanteen varalle ole sovittu mitään. Silloin pitää jokaisen maan yksin tai yhdessä keksiä pikaisia ratkaisuja tilanteeseen. On itsestään selvä asia, että kukin itsenäinen maa ajattelee oman maansa kansalaisten etuja ja oikeuksia tilannetta ratkaistessaan. Siihen on jokaisen maan hallituksella suoranainen velvollisuus.