Aktiivinen maailman tarkkailija ei voi välttyä havainnoilta, jotka voi tulkita tarkkailijan asemasta ja motiiveista riippuen monellakin tavalla. Mitä kauempaa ja mitä tarkemmin näkemäänsä maailmankuvaa tarkastelee, sitä mielenkiintoisemmaksi tilanne näyttää kehittyvän.

Jotta saisin lukijani saman näköalaikkunan ääreen, josta itse Telluksemme pintaa tarkastelen, on syytä hieman johdatella aihetta tutkistelemalla valtakeskittymien muutoksia ja niiden tausta-ajureita.

Me länsimaalaiset ja etupäässä USA-laiset olemme luoneet hyvässä tarkoituksessa markkinatalouden ehdoilla ja ansiosta jatkuvan kohoavan elintason vaateen. Oman mahtavan potkunsa tälle kehitykselle on antanut myös materialistinen kommunismi ja sen tähtioppilas Kiina.

Aluksi kaikki näytti hyvältä, maailmassa oli tilaa laajentua ja hakea uusia markkinoita tuottamillemme tavaroille ja myöhemmin myös palveluille. Olimme kuitenkin avanneet Pandoran lippaan, päästäneet hirviön valloilleen. Jotta tavaroille voitaisiin luoda kasvavaa kysyntää, piti hyödykkeitä kuluttavan joukon kasvaa. Uutta markkina tilaa saatiin kasvattamalla ihmiskunnan määrää. Inhimillisyyden nimissä yhä useammalle luotiin mahdollisuus säilyä hengissä ja elää yhä vanhemmaksi ja mikä tärkeintä, lisääntyä lähes rajattomasti.

Oikeaa ja aidosti inhimillistä vaihtoehtoa; kasvavaa elintasoa ja maapallon kantokyvyn mukaista väestönkehitystä, ei suoraan sanottuna haluttukaan tarjota. Vai voiko joku tosissaan väittää vaikkapa Coca-Colan, Ikean, Niken, kiinalaisen Sinopec Groupin tai minkä tahansa muun suuryrityksen tai niiden taustalla operoivien rahoituslaitosten omistajien katsovan tyytyväisenä myyntikäyriensä alamäkeä edes siitä syystä, että se johtuisi maapallon ylisuureksi paisuneen väkimäärän tervetulleesta pienenemisestä.

Voidaan kysyä, onko maailmassa tällä hetkellä yhtään kyllin vahvaa ja uskottavaa toimijaa, jonka intresseissä olisi tuhoisan väestönkasvun kääntäminen lasku-uralle. Kyynikko vastaisi, ettei ole eikä tule ennekuin olemme menneet niin pitkälle, ettei ihmiselämälle elintärkeitä elementtejä kuten puhdasta vettä, ruokaa tai turvallista elinympäristöä enää riitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa.

Onko valta valunut korporaatioille ja karannut lopullisesti kansojen käsistä? Yksiselitteisen ja haluamansa vastauksen kukin saa kääntymällä itselleen sopivan ideologian omaavan asiantuntijan puoleen. Jos tässä asiassa kuva on ainakin vielä hieman hähmäinen, on toinen kuva jo paljon selkeämpi; maantieteellisesti tarkastellen maailman kehitykseen vaikuttavat valtakeskittymät ovat liikkeessä ja asemoitumassa uudelleen. Voima, joka ohjaa tätä suurta muutosta, on kilpailu hupenevista raaka-aineista ja elämälle tärkeistä elementeistä. Ideologiat, humaaneiltakin ulospäin näyttävät, ovat vain valjastettuja aaseja näiden voimien vankkureiden edessä. Joka muuta väittää on joko sinisilmäinen tai älyllisesti epärehellinen.

Vaikka pitäisimme tarkastelun polttopisteessä omaa maanosaamme Eurooppaa ja erityisesti EU:ta on hyvä luoda katseita myös muualle maailmaan; Aasiaan ja erityisesti Kiinaan, Venäjään, Afrikkaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Idän nälkäinen tiikeri

Kiinan johto on saanut armottomalla teholla toimivan kolonialistisen valloituskoneistonsa täyteen iskuun. Se on sienirihmaston lailla tunkeutunut maailman rahoitusmarkkinoille ja käyttää samaa metodia myös esimerkiksi Afrikan luonnonvarojen suhteen.

Kiinan sotilaallinen voima ei perustu enää vain suureen armeijaan vaan yhä enenevässä määrin edistyneeseen teknologiaan. Kiinalaisesta näkökulmasta saattaa näyttää siltä, että muu maailma tarjoillaan sille kultalautasella. Miksipä sitä ei otettaisi pois kuleksimasta.

Jonkinlainen yhteenotto on väistämättä edessä. Miten vihollislinjat osapuolien välillä lopulta kulkevat, on vielä epäselvä. Joka tapauksessa tämä yhteenotto tulee ravistelemaan myös Eurooppaa. Pahimmillaan maanosastamme tulee alue, jota tallotaan ja revitään kuin ajojänistä susilauman suissa.

Pyyntirautoihin astunut karhu

Venäjä tuo entinen supervalta on nyt savijaloilla horjuva ylipainoinen jätti. Sen valtava koko on tällä hetkellä myös sen potentiaalinen heikkous. Tässä tilanteessa Venäjän maaperän rikkaudet ovat sen uhka. Kaikki himoitsevat niitä itselleen omien laarien tyhjentyessä.

Kauanko epädemokraattinen valtio pystyy pitämään itsensä kasassa? Milloin alkaa uusjako, joka pirstoo tuon suuren maan murusiksi, jotka sen jälkeen putoavat nälkäisiin kitoihin. Vaarallisin vaihe saattaa koittaa silloin, kun sisäinen heikkous ja sen johtajien kyltymätön vallanhimo pistää Venäjän pullistelemaan ulospäin.

Eurooppalaisen ja ehkäpä koko maailman rauhan kannalta olisi välttämätöntä tukea tätä ainakin Uralille asti eurooppalaista kansakuntaa pysymään sisäisesti vahvana. Mutta miksi tukea epädemokraattista diktatuuria, joka kiittämättömän koiran lailla uhkaa purra auttajaansa?

Onko kuitenkin niin, että Venäjä on ainoa todellinen este Euroopan ja valloitushaluisen Kiinan välissä? Eikä Kiina ole koskaan unohtanut, että venäjä vei siltä mittavia maa-alueita Siperiasta. Ennemmin tai myöhemmin se tulee vaatimaan niitä takaisin.

Otus, joka ei tiedä ollako norsu vai aasi

USA näyttää jakautuvan yhä voimakkaammin kahtia. Rajalinjoja vedetään rotujen, ideologioiden ja näemmä jopa sukupuolien välille.

Yhdysvaltojen sotaisat ulostulot ovat Korean sodan jälkeen johtaneet näihin päiviin asti supervallan turpaan saantiin. Poikkeuksen muodostanee vain vuonna 1983 tapahtunut Grenada saarivaltion valtaus. Nekin voitot, joissa sotilaallisesti on onnistuttu kumoamaan kohdemaan diktatuuri, ovat osoittautuneet Pyrrhoksen voitoiksi, kuten Lähi-Idässä näyttää käyneen.

Maailman poliisi tuntuu nyt käpertyvän oman korttelinsa järjestyksen hallintaan, tekemään itsestään jälleen suurta. USA:n luomassa ”turvallisessa tilassa” loisinut Eurooppa on nyt kauhuissaan, kun pitäisi ottaa enemmän vastuuta oman alueensa puolustamisesta.

Kiina käy USA:n suhteen voimistuvaa ärsytystaktiikkaa. Tämä alkaa yhä vahvemmin näyttää mungon ja kobran väliseltä kamppailulta, joka lähes poikkeuksetta johtaa kobran kuolemaan.

Odotan pelonsekaisin tuntein henkeä pidättäen, milloin kuulen senaatista jonkun huutavan Marcus Porcius Catoa mukaillen: ”Muuten olen sitä mieltä, että Kiina olisi tuhottava”.

Alkaa näyttää pahasti siltä, että rauhanpiiput tullaan viemään vintille ja tomahawkit kaivetaan jälleen kerran maasta.

Hampaaton leijona

Afrikka on rikas resupekka, jonka epäyhtenäisyyttä ja heikkoutta muut käyttävät hyväkseen. Valtiollisella tasolla tuntuu siltä, etteivät ryöstäjät vaivaudu edes pyyhkimään kuraa jalkineistaan astuessaan sisään mustan maanosan vilja-aittoihin ja aarrekammioihin.

Sinisilmäiset ja omaatuntoaan voitelevat, itseään laupiaina samarialaisina pitävät länsimaalaiset, siunaavat massiivisen ryöstörikoksen antamalla oiretta lievittävää ensiapua uhreille. Tästäkin avusta suurin osa taitaa valua ”korruptiorottien” keltahampaisiin suihin.

Kannettu vesi tässä kaivossa muuttuu ylisuureksi paisuvaksi populaatioksi, jonka on jossakin vaiheessa pakko lähteä liikkeelle. Kuka tätä elävää ihmisvirtaa silloin paimentaa ja mihin suuntaan? Minkä meren rannalle musta lapsi piirtää toiveensa hiekkaan?

Eksynyt säikky vanhus

Euroopan keskiset valtiot lähtivät toisen maailmansodan jälkeen rakentamaan yhteistä Eurooppaa rauhanomaisen vapaakauppa-alueen suuntaan. Neuvostoliitto pidettiin rautaesiripun takana Naton tuella.

Tilaa hyvinvoinnin kasvulle oli, kunnes työvoimapula rupesi ahdistamaan tuotteliainta osaa kuten Saksaa ja Ruotsia. Saksa ratkaisi asian tuottamalla Turkista halpaa työvoimaa. Ruotsi sai oman piristysruiskeensa työmarkkinoille Suomesta ja Jugoslaviasta. Aikansa tämä riitti, mutta rajansa kaikella.

Pian alkoi voimistua ajatus siitä, että pääomien, tuotteiden ja työvoiman tulisi päästä liikkumaan vapaasti sopivasti rajatulla alueella Eurooppaa. Internationalismin vaatimus alkoi nostaa päätään nyt myös kapitalistien ajatusmaailmassa. Tässä he onnistuivatkin paremmin kuin sosialistit aikaisemmissa yrityksissään.

Yhtenäisyyden painekattilasta nostettiin esille uusi eurooppalainen unionismi, joka loi utopian yhteisestä hallinnosta, valuutasta, hauraan ajatuksen puolustusmekanismeista ja unionin ulkorajojen turvaamisesta sekä lukuisista muista liitoksia lujittavista asioista.

Lieneekö yhdentymisen aikataulu ollut lian nopea suhteessa heterogeeniseen aihioon? Joka tapauksessa Britannia hyppäsi kyydistä pois ja paljon hehkutettu keskinäinen solidaarisuus sai pahan kolauksen koronan vyöryessä mantereelle. Pupu yhteisöltä tuntuu menneen pöksyyn myös Afganistanin tilanteen suhteen, sillä yhtenäistä linjaa toiminnasta puhumattakaan ei saatu aikaiseksi USA:n poistuessa häntä koipien välissä demokratian pakkosyöttömatkaltaan tuosta karun vuoristoisesta maasta. Vielä suurempi heikkouden osoitus on ollut ”tapaus Ukraina”, jossa toivomme ukrainalaisten taistelevan viimeiseen mieheen ja naiseen meidän puolestamme.

Yksi suurimmista aatteellisista esteistä muodostaa liittovaltio, on kansallisvaltioiden olemassaolo. Voiko joku ihan oikeasti uskoa, että maat, jotka vasta sukupolvi sitten saivat vapautensa takaisin Neuvostoliiton romahdettua, haluaisivat sitoa itsensä uuden isännän käskyvallan alle? Entä niin ylpeät kreikkalaiset tai me jukuripäiset talviset sotamme sotineet suomalaiset. Luottaisimmeko me liittovaltioluonnokseen, joka ei pysty pitämään kiinni edes omista pelisäännöistään? Kiihkeimmin liittovaltiota haluavat Saksa ja Ranska. Nämä kaksi napamaata tulisivat määräämään Euroopan tahdin ja jakamaan pöydän herkut omiin suihinsa.

Yritystä heikentää kansallisvaltioiden rakenteita ei kuitenkaan ole puuttunut viime vuosikymmeninä. Kansallismielisten suunnalta on jopa kuulunut väitteitä siitä, että Euroopan ulkopuolelta tulevien valtavien ihmisjoukkojen päästäminen yli Schengen-rajojen palvelisi kansallisvaltioiden murentamisen asiaa. Vaikka tämä teoria pitäisikin paikkansa, näkyy tässäkin asiassa tapahtuvan EU:lle tyypillinen ”ei kun-ilmiö”. Napamaiden terävissä päissä on ehkä viimeinkin huomattu, ettei integraatiota voida syventää tilanteessa, jossa Eurooppaan on syntymässä erittäin vahva länsimaisen kulttuurin aggressiivisesti haastava islamilainen ideologia. Tätä ideologiaa ja erityisesti sen kannattajien lukumäärää eivät liittovaltiokehitystäkään ajavat missään tapauksessa halua enää kasvattaa. Tällaisen painekattilan hallinta kävisi hyvin nopeasti mahdottomaksi rauhanomaisin keinoin ja vain vahvistaisi nationalistisia irtautumispyrkimyksiä. Tässä saattaa olla myös syy, miksi Turkista ei koskaan tule nykyisenkaltaisen Euroopan unionin jäsenvaltiota.

Merkit suunnan muutoksesta, joka tulee sulkemaan Euroopan ovet pakolaisvirroilta ovat jo näkyvissä; Saksa, Ranska ja sopuisa Tanskakin ovat lähestymässä perussuomalaisten linjauksia maahanmuuttoasioissa.

Mihin tästä eteenpäin?

Saatamme olla matkalla tilanteeseen, jossa itse kukin joutuu tarkistamaan kantojaan ja vaihtamaan suuntaa. Maailman tilanteen todennäköisesti kärjistyessä pahimmillaan jopa suureksi aseelliseksi sodaksi Euroopan tulisi olla valmis puolustamaan olemassaoloaan uskottavasti. Jos näin ei tapahdu jauhaudumme olemattomiin. Venäjän suhteen kannattaa noudattaa Machiavellin sanontaa ” Viisas valtiomies etsii ystävät läheltä ja viholliset kaukaa”. Tällä hetkellä aito ystävyys itäisen mesikämmenen kanssa, on vähintäänkin yhtä kaukana kuin silloin, kun nöyristelimme sen edessä valheellisen ystävyyden merkeissä.

Voisiko natojäsenyytemme sittenkin toimia niin, että pystyisimme rakentamaan aidon tasapuoliset ja toimivat naapuruussuhteet Venäjään, vai saneleeko uusi läntinen liittolaisemme omat ehtonsa meille? Kiina lienee ainakin maantieteellisesti tarpeeksi kaukana ja toivottavasti meihin suopeasti suhtautuvan tai ainakin puolustuskykyymme uskovan kontion selän takana.

Euroopan tulisi rehellisesti tarkastella arvopohjaansa ja sen peruspilareita, joita olemme jopa keskinäisillä verenvuodatuksilla kirkastaneet. Mutta ensin ne tulisi uudelleen löytää ja nostaa kaikkien katseltavaksi ja käsin koettavaksi. Uskon tämän tarkastelun jälkeen olevan helpompi meidän kaikkien ymmärtää, mihin suuntaan ja millä tahdilla haluamme ja voimme yhteistä maanosaamme kehittää.

Esittämääni tilannekuvaan perustuen olen alkanut pohtia, miten ahtaaseen rakoon me eurooppalaiset jälleen kerran olemme itsemme tunkeneet. Tässä seison enkä muuta voi, kuin todeta, että historia on aina suosinut niitä, jotka pysyvät valppaina.