Työllisyydestä puhutaan Suomessa usein ja ahkerasti.
Meillä on järjestelmiä, ohjelmia ja hankkeita. On työpajoja, aktivointisuunnitelmia ja kursseja, joissa opetellaan päivittämään CV:tä, paperi liikkuu, kalenterit täyttyvät, mutta ihminen ei liiku eteenpäin. Tässä kohtaa pitäisi uskaltaa kysyä: hoidammeko työllisyyttä vai hoidammeko työllisyyden hoitamisen tunnetta?
Juuri tähän väliin astuvat yhteiskunnalliset yritykset. Ne eivät lupaa kuuta taivaalta, vaan jotain paljon konkreettisempaa: työtä. Oikeaa työtä, oikeassa yhteisössä, oikealla palkalla – tai ainakin polulla sitä kohti. Niiden logiikka on yksinkertainen ja siksi hämmentävän tehokas: liiketoiminta on väline, ei päämäärä. Tavoitteena ei ole maksimoida voittoa, vaan minimoida ulkopuolelle jääminen.
Yhteiskunnallinen yritys katsoo ihmistä eri kulmasta. Se ei kysy ensimmäisenä, mitä puuttuu, vaan mitä on jäljellä. Se ei rakenna kynnystä, vaan madaltaa sitä. Se ei odota täydellistä työntekijää, vaan rakentaa työstä sellaisen, että siihen voi kasvaa. Tämä on radikaalia aikana, jolloin työelämä tuntuu joskus vaativan valmiiksi viritettyä huippusuorittajaa.
Ironista kyllä, sama yhteiskunta, joka käyttää valtavia summia syrjäytymisen seurausten paikkaamiseen, epäröi sijoittaa siihen, että syrjäytymistä ei tapahtuisi. Maksamme mieluummin korjauslaskun kuin rakennamme kestävää ratkaisua. Se on vähän kuin sammuttelisi tulipaloja kastelemalla niitä bensalla.
Yhteiskunnalliset yritykset eivät ole hopealuoti, mutta ne ovat tervettä järkeä käytännössä. Ne yhdistävät työn, osallisuuden ja arvon. Kolme asiaa, joita ilman ihminen alkaa hiljalleen kadota näkyvistä, ensin tilastoista, sitten katukuvasta ja lopulta toivosta.
Niitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan: koska jos yhteiskunta ei löydä ihmisille paikkaa, ihmiset alkavat hiljalleen uskoa, ettei heillä sellaista koskaan ollutkaan.