On olemassa hetkiä, jolloin historia kuiskaa korvaan hieman liiankin selkeästi.
Muinaisessa Roomassa keksittiin tehokas tapa muistuttaa joukkoa siitä, että järjestelmällä on kärsivällisyytensä rajat: decimaatio. Jokaisesta kymmenestä yksi arvottiin, ja viereiset nuijivat valitun hengiltä.
Julmaa, järjetöntä ja samalla kylmän loogista. Viesti meni perille.
Ei, en ehdota vastaavaa henkilöstöpolitiikkaa Suomeen. Meillä on sentään kahvihuoneet ja kehityskeskustelut, emme tarvitse nuijia.
Mutta ajatusleikkinä decimaatio toimii yllättävän hyvin. Ei väkivallan vuoksi, vaan siksi, että se pakottaa kysymään: kuinka paljon järjestelmässä on sellaista, jonka olemassaoloa kukaan ei oikeastaan osaa perustella? Kuinka moni tehtävä on syntynyt joskus hyvää tarkoittavana ja jäänyt elämään kuin virastojen oma fossiili, jota kukaan ei uskalla siirtää, koska “näin on aina tehty”?
Valtionhallinto on vuosien varrella kasvanut kuin hyvin kasteltu huonekasvi, jota kukaan ei ole muistanut leikata.

Decimaatio tässä yhteydessä tarkoittaisi jotain aivan muuta: systemaattista, rehellistä ja armotonta karsintaa. Joka kymmenes prosessi, raportti, työryhmä tai ohje pöydälle ja kysymys: jos tämä katoaisi huomenna, huomaisiko kukaan? Ja jos huomaisi, olisiko seuraus oikeasti katastrofi vai lähinnä helpotuksen huokaus?
Todennäköisesti saisimme aikaan jotain vallankumouksellista: vähemmän päällekkäisyyksiä, enemmän vastuuta, nopeampia päätöksiä. Ja mikä pahinta, ehkä jopa tilaa järjelle.
Ironista kyllä, suurin vastarinta ei tulisi niiltä, joita karsinta koskee, vaan itse järjestelmältä.
Byrokratia puolustaa itseään kuin organismi, joka ei tunnista eroa elintärkeän ja tarpeettoman välillä. Kaikki on tärkeää, koska kaikki on olemassa.
Siksi tarvitaan hieman roomalaista kylmäpäisyyttä, ilman roomalaista väkivaltaa. Ei siksi, että joku ansaitsisi lähteä, vaan siksi, että kokonaisuus ansaitsee toimia.
Lopulta kysymys ei ole siitä, uskallammeko karsia kymmenesosan. Kysymys on siitä, uskallammeko myöntää, että se on vasta alku.