Olen kampanjani aikana ollut yhteydessä lukuisiin paikallisyhdistyksiin. Tarkoitukseni on ollut laajentaa entisestään kuvaa siitä politiikan arjesta, jota aktiivimme ympäri Suomea elävät. Tiesin, ettei toimiminen Perussuomalaisissa ole ruotsinkielisillä alueilla helppoa, mutta näiden alueiden haasteet löivät minut silti ällikällä.

Monet meistä mieltävät Suomen jakautuvan suomenkieliseen sisämaahan ja ruotsinkieliseen rannikkoon. On totta, että ruotsinkielinen asutus on jo historiallisista syistä pitkälti keskittynyt rannikkoalueillemme, mutta lopulta manner-Suomen kunnista vain kahdessa ruotsinkielinen väestö ylittää 90 % rajan. Niin sanotuilla ruotsinkielisillä alueilla asuu siis myös hyvin paljon suomenkielisiä, eikä suomenkielisten asema näissä kunnissa ole aina helppo.

Monessa kaksikielisessä kunnassa toimii myös aktiivinen perussuomalainen paikallisyhdistys. Vaalimenestys ei RKP-vetoisessa politiikassa ole usein kaksista, mutta vaihtoehtojen olemassaolo on äidinkielestä riippumatta äänestäjälle tärkeää, ja yksi demokraattisen yhteiskunnan peruskivistä.

Ympäröivän yhteisön vastaanotto ei ole aina ollut kovin lämmin. Esimerkiksi Pietarsaaressa liimailtiin muutama vuosi sitten Persuvapaa Pietarsaari –julisteita. Tällaiset julisteet eivät ole kovin kaukana Helsingin Kallion ravintoloiden WC-tiloista löytyvistä Halla-ahoa, Immosta ja Turkkilaa esittävistä tarroista, ja toiminnan järjestäytyneisyydestä voi varmasti olla montaa mieltä. Ilmiönä vihanlietsonta poliittisia kilpakumppaneita kohtaan ei kuitenkaan Suomeen kuulu, ja tästä puolueet ovatkin harvinaisen laajasti yksimielisiä.

Julisteiden liimailusta siirrytään kuitenkin astetta vakavammalle tasolle, kun ihmisten oikeutta poliittiseen vaikuttamistyöhön aletaan rajoittamaan. Olen nimittäin saanut viestejä jopa siitä, että vaikka kaksikielisten kuntien yhdistyksissä on jäseniä, eivät jäsenet uskalla asettua vaalissa ehdolle pelätessään työnantajien mahdollisia kostotoimia.

Pelko on perusteltu. Kaksikielisten alueiden yrityselämä on pitkälti ruotsinkielisen väestön käsissä, ja RKP:n poliittinen toiminta vahvasti näiden yritysten rahoittamaa. Jos kahvihuonekeskusteluissa heitetään mitä mielettömämpiä uhkauksia ja manauksia perussuomalaisten suuntaan, on ymmärrettävän vaikea nostaa kättään ja ilmoittaa olevansa seuraavissa vaaleissa ehdolla juuri siltä listalta.

Perinteisesti ajateltuna työntekijöiden poliittisten toimintavapauksien puolustaminen kuuluu ammattiyhdistysliikkeelle, mutta minun on vaikea uskoa perussuomalaisten ehdokkaiden saavan kovin intohimoista edunvalvontaa vahvasti punaiseksi politisoituneessa ay-liikkeessä.

Muistammehan hyvin, kuinka vuonna 2015 Espoon Perussuomalaisten Mikko Wikstedt potkittiin armottomasti Insinööriliiton työtehtävistä, kun perussuomalainen ay-aktiivi kehtasi haastaa istuvan johdon. Kesäkuussa 2016, pitkän neuvottelun jälkeen, Mikko sai lopulta asialleen oikeutta ja sopi asian liiton kanssa. Harvalla meistä kuitenkaan on voimaa tai osaamista käydä yksin tällaiseen taistoon.

Tähän saakka me Perussuomalaiset olemme kyllä tuominneet työntekijöiden painostamisen, ja ärähdykseemme ovat kiitettävästi yhtyneet myös muiden puolueiden edustajat. Kauniit puheet eivät kuitenkaan välttämättä riitä silloin, jos ehdokas joutuu aidosti pelkäämään työpaikkansa puolesta.

Meidän on annettava lupaus siitä, että Perussuomalaiset todella puolustaa jäseniään jopa oikeusasteissa silloin, kun on syytä epäillä poliittisen aktiivisuuden heijastuvan kohteluun työelämässä. Tämä lupaus täytyy myös tarvittaessa pystyä lunastamaan. Tämä, jos mikä, on todellista vastinetta jäsenmaksulle.

Ammattiyhdistykset eivät perussuomalaisia puolusta. Perussuomalaista voi puolustaa vain Perussuomalaiset.