Syksyllä 1994 päätimme liittyä Euroopan unioniin kansanäänestyksellä. Lopputulos ei ollut yksimielinen, mm. vasemmistoliiton enemmistö vastusti liittymistä. Liittymisen puolesta äänestäneille tärkeitä perusteita oli ainakin kolme. Ensinnäkin turvallisuusnäkökulma oli Neuvostoliiton hajoamisen myötä oleellinen. Lisäksi EU:n kannattajat vetosivat vapaaseen liikkuvuuteen sekä tietysti kaupankäyntiin.

Voimme kysyä, onko EU vuonna 2020 sama unioni, johon kansanäänestyksellä aikanaan liityimme? Jos EU:n 750 miljardin euron ”elpymisväline” hyväksytään, vastaus on selkeästi, että ei ole.

EU:n perussopimuksen artikla 310 artikla kieltää EU:ta ottamasta lainaa omiin kuluihinsa. Tätä täydentävät artikla 123, joka kieltää jäsenvaltioiden rahoituksen Euroopan keskuspankin kautta, ja artikla 125, joka kieltää jäsenvaltioita ottamatta kannettavakseen toisten budjettivastuita, kuten velkoja.

Artiklan 122 mukaan hätätilassa yksittäiset maat voisivat poiketa sovitusta, mutta sitä tulkintaan nyt hyvin laveasti ja mielestäni erittäin kyseenalaisesti. Aiheesta voidaan esittää perusteltuja kysymyksiä oikeusvaltioperiaatteeseen liittyen. Rikotaanko nyt perussopimusta ja kuinka monessa kohtaa? Entä rikotaanko samalla Suomessa vielä omaa perustuslakiamme? Miksi budjettivaltaa halutaan siirtää EU:lle?

Tulkinnan ongelmallisuutta lisää se, että elvytyspaketista lahjoituksina (390 miljardia) ja lainoina (360 miljardia) jaettavat eurot lasketaan 70 prosenttisesti vuosien 2015-2019 talouskehityksestä ja työttömyysluvuista. Siis talousluvuista ennen pandemiaa. Euroopan neuvoston oikeuspalvelun mukaan elpymispaketti ei ole ristiriidassa EU:n sopimusten kanssa, mutta tätä kantaa voidaan perustellusti epäillä. Jo se, että suurin osa euroista jaetaan ennen koronaa tapahtuneen talouskehityksen perusteella, mitätöi artiklan 122 poikkeusolojen tulkinnan ja oikeuspalvelun lausunnon. Merkillepantavaa on, että myös komissio on omilla ja neuvoston sivuilla toukokuun loppuun saakka todennut, että EU:n toimintaa ei rahoiteta velalla. Nyttemmin he ovat siis kääntäneet omat takkinsa.

750 miljardin euron elpymisvälineestä ollaan rahoittamassa, ilman selkeitä ehtoja, sellaisia valtioita, joilla on huonon taloudenpidon vuoksi mitätön finanssipoliittinen liikkumavara. Näilläkin mailla olisi mahdollista saada lainarahaa, mutta he eivät halua sitä, koska lainaan liittyy aina ehtoja. Nämä maat tulevat siis jatkossakin tarvitsemaan apua muilta mailta. Tähän suostuessaan unioni tulee jatkossa velkaantumaan merkittävästi ja myös pitkäaikaisesti. Artikla 310 on tähän asti estänyt unionitason velan synnyn, minkä me siis nyt takaisimme.

Tulevaisuudessa ainoa ratkaisu paisuneeseen EU-velkaan onkin EU:n verotusoikeus. Jokainen voi kysyä, voidaanko suomalaisten verotaakkaa nostaa 5 tai jopa 10 prosentin EU-verolla? Ei tietenkään. Silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää valtion budjetin karsiminen, missä sosiaali- ja eläkemenot ovat suurimmat menoerät. Elpymisvälineen avaavan tien päässä odottaakin hyvinvointivaltiomme alasajo. Isiemme ja äitiemme uhraukset maamme ja perustuslain puolesta valuvat hukkaan.

Me saamme EU:lta vähemmän kuin maksamme. Hätärahoituspaketista maksaisimme 6,6 miljardia ja meille palautuisi arviolta 3,2 miljardia. Nettomaksuosuutemme olisi siis noin 3,4 miljardia. Tämä summa on enemmän kuin puolustusministeriön budjetti (3,2 miljardia) tai enemmän kuin vuodessa maksamme äitisavustusta, lapsilisiä, elatustukia ja asumistukia yhteensä (3,1 miljardia).

Kyllä EU:n ja varsinkin Suomen kansalaisena tässä tuntee itsensä petetyksi. Onneksi Euroopan parlamentti ei ole vielä valtionjohtajien hyväksymää tukipakettia hyväksynyt. Asiantuntijat tosin ovat todenneet, että se tultaneen parlamentissa hyväksymään pienillä täydennyksillä.

Perustuslakivaliokuntamme totesi, että Suomen pitäisi vastustaa sekä EU-tason velkaa että lahjoitusrahaa. Suuri valiokunta ja pääministerimme käsittämättömällä tavalla ohittivat perustuslakimme korkeimman tulkitsijan suosituksen. Tämä epäkohta on korjattava eduskunnassa, jonka pitää estää Suomelle ja EU:lle tuhoisan paketin eteneminen.