Suomen tasavallan julkisista hankkeista ja niiden kannattavuudesta on käyty viime aikoina keskustelua, viimeksi välikysymyskeskustelussa. Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki totesi kansantajuiselle kielelle käännettynä, ettei narulla voida työntää. Hän tarkoitti, ettei rahaa joka paikkaan lykkäämällä saavuteta aina ihan sitä, mitä ensikuvitelmissa haikaillaan.

Suomi sai Euroopan komission tämän syksyn talouskatsauksessa hyistä kyytiä. Komissio toteaa muun muassa sen, ettei Suomen sinällään mittavat tutkimus- ja kehitysvarat ole tuottaneet likimainkaan hyviä tuloksia.

Suomen nykyinen rahoitustilanne huomioiden – myös yksityisellä puolen – on omituista, jos yksityistä rahaa ei löytyisi investointeihin. Kannattaviin kohteisiin rahaa yleensä löytyy. Julkishankkeisiin tarvitsee tarrautua silloin, kun kyseessä on yleinen hyöty. Ei kukaan yksityinen taho halua rahoittaa vaikkapa moottoritien kunnostusta, jos siitä ei ole odotettavissa tuloja. Silti teiden on hyvä olla kunnossa. Se on koko kansakunnalle hyödyllistä.

Mutta mikä onkaan tasavaltamme suurin julkinen hanke kautta aikain?

Se on euromaiden tukitoimet. Miljardiluokan vastuut. Suoria lainoja ja velkatakauksia. Takaukset lankeavat meidän maksettavaksi, jos velallinen ei veloistaan suoriudu.

Tässä kohtaa onkin hyvä hetki katsastaa, miten suurin julkinen hankkeemme porskuttaa.

http://yle.fi/uutiset/kreikan_velat_jaavat_lainoittajille/7609924

Täydellinen pannukakku. Noilla rahoilla näitä suomalaisia työpaikkoja olisi voitu pelastaa vaikka korjaamalla mittaava määrä julkisia homevaurioisia rakennuksia (koulut, päiväkodit, vanhustenkodit, sairaalat…) tai pistää tiet ja raideliikenne viimeisen päälle.

Saksalaiset ja ranskalaiset pankkiirit olivat vain suomalaisten terveyttä tai liikkumisen mahdollisuutta tärkeämpiä. Asiat tärkeysjärjestykseen!