Vuodesta 2010 asti jatkunut teeskentely siitä, että euroalueella on kaikki hyvin, alkaa olla lopuillaan. Teeskentelyä on ollut erityisesti eurokriisin hoidossa. Kreikkaa pidettiin maksuvalmiusongelmaisena, vaikka maa oli jo tuolloin maksukyvytön. Maan uusi valtiovarainministeri Giannis Varoufakis kertookin osuvasti, että aiempi hallitus teeskenteli maan olevan maksukykyinen ja nosti lisää velkaa vanhojen päälle suurimmaksi osaksi muilta euromailta.

”Lisävelkaa ylivelkaisen päälle” -talousstrategia on nyt päättymässä. Eurooppa on tullut tienhaaraan. Valittavissa on muutama vaihtoehto, mutta niiden tuomat poliittiset riskit ovat erilaisia eri euromaissa. Suomalaisten on kuitenkin hyvä tietää, mitkä ovat realistiset vaihtoehdot. Se parantaa mahdollisuuksia äänestää huhtivaaleissa itseään miellyttävällä tavalla.

Eurooppa uuteen kasvuun

Kreikka haluaa neuvotella velkojiensa kanssa velkojen osittaisesta armahtamisesta. Mikäli euromaat eivät tähän suostu nyt, niin siihen on suostuttava myöhemmin. Tämä on valtakäsitys ekonomistien keskuudessa. Politiikot peilaavat viestejään sen mukaan, millaisen suosion se takaa. On ilman muuta selvää, että velka-armahdus tietäisi huonoa kannatukselle, mutta uskon suomalaisten ymmärtävän tilanteen välttämättömyyden. Asia pitää vain perustella.

Velka-armahdus laskee Kreikan valtionvelkaa suhteessa maan tuotantoon. Tämä on se tärkein asia, jos EU-maiden keskenään sopimaa ”talouskurisopimusta” katsoo. Siihen kun liitettiin automaattiset julkisen sektorin kululeikkurit, jos velkamittarit vilkkuvat punaisella. Kreikan kohdalla mittarit eivät pelkästään vilku. Ne myös vinkuvat sireenien lailla.

Jos velka leikkaantuu niin Kreikan ei tarvitsisi leikata niin paljoa. Kreikalta vaaditaan nykyisin poskettoman korkeaa ylijäämää, jolla olisi sitten tarkoitus kuolettaa vanhoja velkoja. Kreikan hallitus on linjannut, että se suostuu lievään budjettiylijäämään. Tällöinkin velkaa voidaan lyhentää, mutta se tapahtuu hitaammin. Samalla Kreikan kansan selkänahasta ei revitä liiaksi paloja pois. Maa voisi toipua. Sen voisi olettaa olevan Euroopankin etu.

Velka-armahdusta ei tarvitse välttämättä myöntää kuitenkaan ehdoitta. Kreikan hallitus on aikeissa kitkeä tehottomuutta sykkivää korruptiota. Euroopan maiden tulisi antaa tähän tehtävään apua ja myöntää armahduksia aina, kun Kreikka saa korruptionvastaista taisteluista voittoja. Vaikka vähän kerrallaan.

Korruption kitkentä tehostaa Kreikan taloutta. Tällöin talouskin voi paremmin. Yhdistettynä velkojen anteeksiantoon tämä on kreikkalaisille win-win. Samaa se olisi muillekin euromaille, jos kokouksissa voitaisiin keskustella jatkossa jostain muustakin kuin Kreikan murheista. Se osoittaisi oikeanlaista solidaarisuutta ja tiivistäisi eurooppalaisten identiteettiä.

Tällä on ongelmallisiakin tekijöitä, vaikka tämä lienee yksi parhaista tienhaaroista – toki katsantokannasta riippuen. Suomen kalliit ”vakuudet” olisivat nollan arvoisia, jos Suomi osallistuu armahduksiin vapaaehtoisesti. Todennäköisesti velkasaneeraus koskisi kuitenkin kahdenvälisiä lainoja. Niissä Suomella ei ole vakuuksia. Se on tämä ”ensimmäinen tukipaketti”, joka räätälöitiin keskellä paniikkia keväällä 2010.

Toinen ongelma on se, että Kreikan aiempi yksityisten velkojen saneeraus oli ”poikkeustapaus, joka ei toistu”.

Kolmas ongelma on se, että armahtavien maiden hallitusten pitäisi selvittää tilanne äänestäjilleen. Lisäksi pitäisi miettiä sitä, tulisiko muillekin maille hyväksyä samanlaiset ehdot. Nimittäin muutkin maat tulevat varmuudella kysymään samaa kohtelua. Se voisi käydä liian kalliiksi.

Kaiken kukkuraksi euroalueen keskinäiset epätasapainot eivät korjaannu, joskin ne varmasti pienenisivät.

Ollaan rehellisesti erilaisia

Toinen suuri tienhaara on myöntää, että euromaat ovat liian erilaisia voidakseen tulla toimeen yhteisvaluutassa, jossa ei ole tulonsiirtoja. Puretaan rahaliitto ja yritetään jakaa seuraamukset mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

Euroopan maista tulisi tasapainoisempia eri valuuttakurssien kautta, eikä yhtäkään entistä euromaata tarvitsisi enää ruoskia hengiltä. Jokainen maa niittäisi sitä, mitä kylväisi. Emme olisi enää vastuussa toisten ex-yhteisvaluuttamaiden talousasiain hoidosta ilman mahdollisuutta äänestää näiden maiden päättäjiä.

Valta ja vastuu kulkisivat siten käsi kädessä.

Ongelmaksi muodostuu se hirmu määrä poliittista pääomaa, mitä yhteisvaluuttaan on rakennettu. Tuskin esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel haluaa tulla muistetuksi ”liittokansleriksi, jonka aikana euro kuoli”.

Taloudellisten vastuiden oikeudenmukainen jako on sekin äärimmäisen hankalaa. Se vaatinee lisäksi siirtymävaiheessa epämukavia toimenpiteitä, kuten esimerkiksi pääomakontrolleja.

Yritetään, ja epäonnistutaan

Aiempien vaihtoehtojen ongelmista johtuen kolmas, ja valitettavan todennäköinen, vaihtoehto on pään puskeminen tiiliseinään.

Kreikan ja euromaiden sanaharkka johtaa Kreikan maksukyvyttömyyteen. Maan pankkien rahoitus Euroopan keskuspankilta katkeaa. Kreikka  joutuu käyttämään pääomakontrolleja ja eroamaan eurosta. Katkeruus ja eripura leviävät Euroopassa.

Tähän päädytään todennäköisesti siksi, että Kreikasta halutaan tehdä ”varoittava esimerkki” esimerkiksi Espanjalle. Espanjassa järjestetään loppuvuonna parlamenttivaalit, ja kärjessä patsastelee Kreikan päähallituspuolue Syrizan sisarpuolue Podemos.

Pahoin pelkään, että europäättäjät aliarvioivat rankasti Kreikan kaaottisen euroeron seuraamukset. Suomalaisten onkin hyvä tietää, miten ”tiukkaa linjaa” nämä ajavat Kreikkaa ja sen vaatimuksia kohtaan. Mitä tiukempi linja, sen todennäköisemmäksi tämä huono vaihtoehto tulee.