Viimeisestä lähdöstä

Puhelinpa tässä tänä aamuna Järvenpään Mankalassa erään toisen koiran ulkoiluttajan kanssa koirista. Keskustelu kääntyi siihen, että miten ikävää on menettää koiraystävä. Niiden elinkaari on niin kovin lyhyt.

Keskustelukumppani kertoi miten hänen isänsä edesmennyt koira inhosi eläinlääkäreitä. Ehkä koira jotenkin vaistosi tai haistoi sen, että eläinlääkärin vastaanotolla nukutettiin koiria ikuiselle matkalle. Voi olla, että koira haistoi kuoleman. Mitä me tiedämme koirien älystä ja tiedosta? Joskus ne tietävät meitä paljon enemmän.

Viimeisellä kerralla kuolemansairas ja miltei rampa koira kuitenkin itse hakeutui nukutushuoneeseen omin käpälin ja osasi tulla oikean pöydän eteen odottamaan omaa piikkiään. Ikään kuin tietäen, että tämä olisi sille parasta.

Koiran menettäminen on joskus sama asia kuin menettäisi läheisen ihmisen. Koirien lähdöt ovat kuitenkin monesti paljon ”inhimillisempiä” kuin ihmisten lähdöt. Meillä koko perhe oli rapsuttamassa ja hellimässä syövän kohtalokkaasti lyömää koiraa kun taas monta kertaa vanhusten lähtö täältä on yksinäinen ja kivulias tapahtuma.

Ihmisen lähdön vaikeus

Minä totean tässä nyt suoraan, että en tiedä mikä olisi parasta ihmisille. En ymmärrä aina elämää joten miten ymmärtäisin kuolemaakaan.

Sen vain tiedän, että läheisten ihmiset kohdalla, se menettämisen kipu säilyy aina. Ihan niin kuin koiralemmikin kanssa mutta se tietysti vihlaisee vielä enemmän ja syvemmin. Eniten vihlaisee hirveä kipu, jota lähin tuntee. Aina eivät lääkkeetkään sitä hiljennä. Tulee mieleen rukous: etkö Herra jo armahda ihmistä!?

Periaatteessa – oman moraalikäsitykseni mukaan – elämä on pyhä. Se on meille annettu lahja, jota pitää vaalia aina. Jos eutanasiasta avaa portit jonkinlaiselle kuolemankultille, niin sitten ollaan hukassa.

Toisaalta. Mikä minä olen sanomaan milloin sen kivun ja sairauden tuoman kidutuksen pitää loppua? Sen tiedän, että sairaaloissa tämä on hoidettu käytännössä siten, että terminaalivaiheessa olevilta vanhoilta ihmisiltä, on vain jätetty ruoka pois eli on turvauduttu ns. passiiviseen eutanasiaan.

Mitä sitten tehdä?

Kuolema ja sen avustaminen ei ole uusi keksintö. Antiikin filosofi Hegesias Kyreneläinen eli paremmin tunnettu nimellä ”kuolemaan taivuttelija” (ὁ πεισιθάνατος) uskoi, että itsemurha oli ihan ok. Elämä oli hirveää (deinoos ho zoee) ja että tuskaa vastaan kuolema oli hyvä lääke. Hänen mukaansa onnellisuus on elämässä täysin mahdotonta, sillä meillä on niin paljon kärsimyksiä ja että hyvä ei koskaan oikein toteudu.  

Venäjällä taas oli olemassa vanhauskoisuudesta irronnut äärimmäinen lahko (detiubitsy) joka uskoi, että paras tapa jouduttaa Jumalan valtakunnan tulemista on tappaa lapset; nämä pääsevät sinne kyllä kun ovat puhdassydämisiä ja näin myös ihmissuku loppuu.

Mitä sitten tehdä? Epäröiden ja kovasti ymmälläni totean: aktiivinen eutanasia ei ehkä ole se paras vaihtoehto. Se avaa portit jollekkin joka ei ole tervettä. Toisaalta, jos sairaalat ja lääkärit toteavat passiivisen eutanasia oleva parasta ja että potilas oli todistettavasti samaa mieltä – niin silloin tilanne on ehkä toisin.

Arvoisat perussuomalaiset siskot ja veljet! 

Mitä mieltä te olette??

Arto Luukkanen

Järvenpää