Minua on pyydetty osallistumaan perussuomalaisen puolueen puoluesihteeri vaaliin. Toistuvasti.

Pyyntöjä on tullut ympäri Suomea. Piirien edustajilta, kansanedustajilta ja ihan normaaleilta perussuomalaisilta jäseniltä.

Keväällä totesin kaikille pyytäjille yksikantaan, että en ole lainkaan kiinnostunut. Ja että kaikki voimat on laitettava vaaleihin ja että on ehdottomasti tuettava nykyistä puoluesihteeriä. Mihinkään eriseuraan ei ryhdytä!

Vaalien jälkeen nämä tiedustelut ovat yleistyneet ja koventuneet. Olen ollut penseä näille pyynnöille. Puhunut joillekin ehkä vähän epäystävällisestikin.

Mikä on puolueen etu?

Nämä pyynnöt ovat tietysti askarruttaneet minua.

Meillä oli Simo Grönroosin kanssa rehti kisa vuonna 2019 ja hävisin siinä parilla äänellä. Kentän ääni ratkaisi ja pulinat pois! Tänä vuonna saatiin petrausta vuoden 2017 vaalitulokseen. Miksi siis ruveta tähän?

Ja ennen kaikkea mikä on puolueen etu?

Toiveiden ja kunnianhimon tynnyristä ei nimittäin riitä kaikille sopivia paikkoja. Ovatko kaikki uusien asemien hakijat selvillä mitä se merkitsee, jos jotain saavuttaa? Kovaa ja armotonta työtä. Vastuuta. Onko tämän kansanliikkeen etu, että juuri tämä nimenomainen henkilö pääsee juuri tähän asemaan?

Ja sitten se kaikkien kysymysten kysymys: rikkooko kova kilpailu puolueen yhtenäisyyttä? Kunnianhimo ja pyrky liittyy politiikkaan mutta se ei saa rikkoa yhteisen puolueen henkeä. Me voimme kovastikin keskustella mutta emme saa nujuta keskenämme.

Klassisena esimerkkinä tietysti on Jyväskylän 2017 puoluekokous, jossa monien onnettomien kunnianhimo voitti heidän omantuntonsa ja puolueen edun vaatimukset. Ajateltiin, että nyt se ministeripalli on ihan lähellä ja että nytpä pääsen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi tahi puoluesihteeriksi. Moni lankesi. Ylpeys ja ylimielisyys synnytti ”sinisen” ryhmän. Puolue kuitenkin voitti omanvoitonpyytäjät ja käänsi selkänsä pelureille. Puolue ei alkanut palvoa ”kultaista sonnia” tai Isoa Soinia vaan päätti itse. Good riddance Timppa!

Me perussuomalaiset päätimme ominpäin. Ilman median ja Yle-tuputtajien avustusta. Ilman ruplia tai dollareita.

Empivä kyselee…

Olen kysellyt puoluesihteeriksi minua kyselleiltä näitä edellämainittuja kysymyksiä. Ja ennen kaikkea sitä mikä on puolueen etu – miten voimme saada seuraavan puoluejohtajan pääministeriksi? Miten kentän ääntä voidaan kuunnella? Miten se tavallisten ihmisten puurtaminen kenttätyössä voidaan huomioida? Ettei meille syntyisi ”kermaa” ja ”kahden kerroksen väkeä”?

Eräs näistä puolueen viisaista ja vakaista veteraaneista totesi näihin kyselyihin jotenkin seuraavaa: asiaa on tiedusteltava kentältä. ”Äläkä Arto turhaa murehdi; laita työkintaat eteiseen valmiiksi. Jos kenttä todella niin haluaa niin sinä tulet puoluesihteeriksi. Et voi sille mitään. Jollei se sitä halua, niin kyllä se sen kertoo senkin. Mutta ennen kaikkea – kysele”. Tai lainaten erään viisaan perusnaisen meemiä – puput voivat mukeltaa tammen taimia mutta se kasvi on niin sitkeä, että se ei kuole.

Se kasvaa uudestaan.

Kysymysten kysymys: miten tuetaan kenttää?

Kassu Björkbacka Lapista tiivisti asian erittäin viisaasti.

Toivon, että kaikki mahdolliset ehdokkaat – niin puheenjohtajiksi tai puoluesihteeriksi haluavat – miettivät hänen blogiaan. Kassu pohti siinä kentän äänen kuulumista (https://blogit.perussuomalaiset.fi/bjrkbacka-kalervo/puoluesihteerikin-tarkea/).

Tärkein hänen kysymyksistään oli: ” Miten tuetaan kenttää sen työssä, mitkä lääkkeet siihen, että he jaksavat puurtaa vapaaehtoisesti?”.

Kassu tietää. Hän on Lapista!

Ja näinhän se on: meidän kenttä puhuu. Sitä pitää vaan osata kuunnella isoilla korvilla.