Hyvät lukijat!

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on käyty ja huomenna tiedämme, kuka on historiamme ensimmäinen virallinen NATO presidenttimme. Elämme sotaisia aikoja ja mielestäni presidentinvaalikampanjan aikana ei lainkaan riittävästi ole keskusteltu, saati otettu kantaa kysymykseen; kenelle nykypäivänä ylipäällikkyys kuuluu?

Heti alkuun kehotan aihealueesta kiinnostuneita lukijoita perehtymään uudestaan 15.12.2023 julkaisemaani laajaan sekä perusteellisesti aihealuettaan käsittelevään kirjoitukseeni: ”Kuka johtaa Suomea?”. Kyseinen kirjoitukseni luo vahvan argumentaatiollisen pohjan myös nyt käsittelemälleni aiheelle, josta pyrin kirjoittamaan mahdollisimman kiteytetyn version.

Aina kun käsitellään tärkeitä aihekokonaisuuksia, on ensimmäisenä perehdyttävä niiden historiallisiin juuriin ja peilattava asioita sen aikaisen tilanteen, kuin nykyisenkin valossa. On muistettava, että nykyisyys pohjautuu laajaan ketjuun historiallisia tapahtumia ja nykyhetki on käytännössä niiden luoma jatkumo.

Itsenäisen Suomen aamunsarastuksena voitaneen pitää niin kutsutun itsenäisyyssenaatin ja melko nopeasti valtionhoitajaksi tulleen P. E. Svinhufvudin itsenäisyysjulistusta 06.12.1917. Tammikuussa 1918 alkoi Suomen sisällissota, joka päättyi samaisen vuoden keväällä C. G. Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voittoon. 

Jo sisällissodan aikana ja välittömästi sen jälkeen käytiin voimakasta kädenvääntöä siitä, miten Suomea tulevaisuudessa johdettaisiin. Nykyisin täysin yliliberalistisena pidettävä Ruotsalainen kansanpuolue ja niin kutsutut vanhasuomalaiset vaativat maahamme hyvin autoritaarista ja jopa totalitaarista johtoa. Kyseiset puolueet esittivät, että eduskuntaan perustettaisiin vaaleissa vaihtumaton ylempi kamari. Tässä vaiheessa nousi myös armeijan ylipäällikkyys ensimmäisen kerran vakavasti esille. Valkokaartista ja jääkäreistä koostuvan silloisen armeijamme komentaja (käytännössä ylipäällikkö) Mannerheim esitti muun muassa voimakkaita näkemyksiä, jotka voidaan nähdä hänen halukkuutenaan tulla Suomen diktaattoriksi.

Kyseiset ajatukset jäivät kuitenkin nopeasti RKP:n, Vanhasuomalaisten ja niistä aikanaan eronneiden Nuorsuomalaisten enemmistön kannattamaan ajatukseen valtiostamme monarkiana eli kuningaskuntana. Mielenkiintoisena historiallisena nyanssina tuon esiin myös sen, että jopa kielipolitiikka toimi monarkian kannattajia yhdistävänä tekijänä. Kyseiseen teemaan sopii hyvin nuorsuomalaisten senaattorin suomen kielen professori E. N. Setälän toteamus: ”Presidentti meillä ei ensinkään tulisi vaikuttamaan suomalaistuttavasti, sen tulisi tekemään suomalainen kuningas ja suomalainen hovi”.

Rydiger Von Der Goltzin johtama Saksan itämeren-divisioona oli tärkeässä roolissa vuoden 1918 sisällissodan lopussa muun muassa valloittamalla punakaartin hallitseman Helsingin. Lisäksi, vaikka Saksa oli häviämässä ensimmäisen maailmansodan, nähtiin, että kyseisellä maalla tulisi olemaan vielä merkittävä rooli Euroopan tulevaisuudessa. Suomen ja Saksan liittolaisuuden sekä yhteistyön vahvistamiseksi oli loogista, että Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin 09.10.1918 Suomen kuninkaaksi. Karl ei virallisesti koskaan ottanut tehtäväänsä vastaan ja kieltäytyi siitä jo samaisen vuoden joulukuussa. Tämä tarkoitti loppua myös monarkistisille suunnitelmille koskien Suomea.

Kun totalitaristiset ja monarkistiset hankkeet jäivät toteutumatta, juridisen ajattelun hyvin hallinnut lakimies ja Suomen ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg toimi pääarkkitehtina maamme perustuslain ja vuoden 1919 hallitusmuodon syntymisessä. Perustuslain ensimmäinen versio perustui paljolti ranskalaisen ajattelijan Montesquieun poliittiseen filosofiaan vallan kolmijako-opista. Montesquieunin aikana Ranskassa vallitsi totaalinen monarkia, eli kuninkaan elinikäiseen yksinvaltaan perustuva diktatuuri. Kolmijako-oppi puhtaana filosofiana on totaalisen monarkian vastakohta ja näin ollen varsin looginen filosofia kuninkaan yksinvaltaa kritisoineelta henkilöltä. 

Vaikka kolmijako-oppi oli itsenäistymisemme ensimmäisten vuosien lainsäädännöllinen perusta, totuus oli täysin toinen. Sisällissodan aikana molemmat osapuolet harjoittivat taisteluiden ulkopuolella tapahtunutta terroria. Valkoinen terrori oli kuitenkin huomattavasti laajempaa täysin siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseinen osapuoli voitti sodan. Vankileirit, laajat teloitukset sekä valkoisen armeijan muodostamat pikatuomioistuimet olivat todellisuudessa aivan muuta kuin Montesquieunin ihanne. 

En allekirjoita vallan kolmijako-oppia ja muutoinkin kuten blogissani ”Kuka johtaa Suomea?” totean, että filosofiat sekä ihanteet harvoin toteutuvat rationaalisessa maailmassa, joka usein on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Näin ollen Suomessakin hyvin nopeasti luovuttiin myös virallisesti kyseisen opin suorasta tulkinnasta. Perustuslain uusi muoto antoi tasavallan presidentille hyvin laajat valtaoikeudet. Vahvat valtaoikeudet omaavan presidentin kaltaiset valtiot ovat omaksuneet yleensä ideologiaa niin monarkiasta kuin parlamentarismista ja tällaiseksi myös Suomi muodostui.

Tasavallan presidentti omasi laajat valtaoikeudet, joihin kuului myös armeijan ylipäällikkyys. Talvisodan syttyessä vuonna 1939 silloinen presidentti Kyösti Kallio, heikentyneen terveydentilansa sekä Mannerheimin esittämien vaateiden takia käytti ensimmäistä kertaa maamme historiassa perustuslain mukaista mahdollisuutta luovuttaa sodassa ylipäällikkyys toiselle henkilölle. Mannerheimin johtaman armeijamme menestyksekäs torjuntavoitto ja ymmärrys siitä, että talvisodan jälkeinen rauha olisi vain väliaikaista, maamme uusi presidentti Risto Ryti ei omannut itselleen armeijan ylipäällikkyyttä, vaan se jäi Mannerheimille. Rytiä voidaan siis pitää toistaiseksi maamme ainoana presidenttinä, joka ei ole ollut armeijan ylipäällikkö.

On kuitenkin erityisen tärkeää muistaa, että Mannerheim oli ”kakkosmies”. Edellä esittämälläni tarkoitan, että vaikka Mannerheim oli armeijan ylipäällikkö, Ryti oli tasavallan presidentti. Presidentti on valtion päämies ja armeijan tulee olla poliittiselle johdolle alisteinen. Armeijaa voidaan rinnastaa ministeriöön. Kuten kaikki ministeriöt, myös armeija on toimeenpaneva elin, joka noudattaa tasavallan presidentin käskyjä, kuten ministeriöidenkin virkamiesten tulisi noudattaa toimivassa yhteiskunnassa ministerin tahtoa.

Suomessa on ollut vahvan toimivallan omaavia presidenttejä ja sitten oli Kekkonen. En allekirjoita Kekkosen politiikkaa ja ”suomettumisen” alkuvuosina armeijastakin aloitettiin käyttämään nimitystä puolustusvoimat. Kekkonen oli vahva johtaja mikä luonnollisesti on hyvä piirre. Hän todellakin käytti perustuslain mahdollistamaa valtaa hajottaen hallitukset, joiden toimet eivät miellyttäneet, nimitti virkamieshallituksen, kun työttömyysaste nousi, johti maata niin kutsutuilla ”myllykirjeillä” sekä oli myös synonyymi varsinkin Suomen ulkopolitiikalle. Kekkonen oli myös muuta. Hän ei vain käyttänyt perustuslaillisia valtaoikeuksiaan, vaan ylitti ne monessa asiassa, kuten ehkä räikeimmin siinä, että Kekkosen valtakautta jatkettiin lopulta poikkeuslakiperusteisesti, ilman presidentin vaaleja. Suomelle on ominaista, että syntyy niin kutsumiani ”maan tapoja”. Neljällä vuosikymmenellä maan tapa oli se, että Suomea johti Kekkonen ja sitä ei kyseenalaistettu. 

Kekkonen vaikuttaa vieläkin maamme politiikassa ja lainsäädännössä. Kun Kekkosen valtakausi lopulta päättyi, päättyi myös presidentin todellinen rooli valtion päämiehenä. Kekkonen olisi ollut verrattain hyvä johtaja, jos hän olisi ajanut oikean kaltaista ideologiaa. Kekkosen yksinvaltaisiin toimiin kyllästyneet tahot, kuten presidentti Koivisto ja hänen seuraajansa alkoivat systemaattisesti rajoittaa tasavallan presidentin perustuslaillisia valtaoikeuksia. Kyseinen toimi on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Lisäksi hieman kärjistetysti ja ironisesti voidaan ajatella, että sodanjälkeiset suuret ikäluokat, jotka ovat eläneet koko Kekkosen valtakauden alusta loppuun, omaavat tietyn laisen alitajuisen äänestämättömyyden koskien Keskustapuolueen presidenttiehdokkaita. Pelätään edelleen, että heistä ei tahdo päästä eroon, kuten Kekkosen suhteen kävi. 

Kun tarkastellaan nykyhetkeä, vanha arvohierarkia on edelleen voimassa, mutta perustuslaillisten muutosten suhteen todellinen vallan käyttö ei vastaa vallitsevaa hierarkiaa. Edelleenkin tasavallan presidentti on valtion päämies, hänen jälkeensä tulee eduskunnan puhemies ja kolmantena valtioneuvostoa johtava pääministeri. Käytännössä korkeinta valtaa käyttää pääministeri sekä hallitus.

Kun otetaan tarkasteluun nykyinen perustuslaki, presidentin todellinen valta on voimakkaasti rajattu. Tasavallan presidentillä on paljon muodollisuuksia, mutta merkittävimmät valtaoikeudet ovat seuraavat: 

1)Perustuslain 5 luku 58 § 3 momentti: ”Presidentti päättää 1 momentissa säädetystä poiketen ilman valtioneuvoston ratkaisuehdotusta:[…] 4)Presidentti päättää sotilaskäskyasioista ministerin myötävaikutuksella sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Sotilaallisista nimitysasioista ja tasavallan presidentin kansliaa koskevista asioista presidentti päättää sen mukaan kuin lailla säädetään […]”.

2)Perustuslain 8 luku 93 § 1 momentti: ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. […] Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella”.

3)Perustuslain 10 luku 113 § 1 momentti: ”Jos oikeuskansleri, oikeusasiamies tai valtioneuvosto katsoo tasavallan presidentin syyllistyneen maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan, asiasta on ilmoitettava eduskunnalle. Jos eduskunta tällöin kolmella neljäsosalla annetuista äänistä päättää syytteen nostettavaksi, valtakunnansyyttäjän on ajettava syytettä valtakunnanoikeudessa ja presidentin on pidättäydyttävä siksi ajaksi toimestaan. Muissa tapauksissa presidentin virkatoimesta ei saa nostaa syytettä”.

4)Perustuslain 12 luku 128 § 1 momentti: ”Tasavallan presidentti on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö. Presidentti voi valtioneuvoston esityksestä poikkeusoloissa luovuttaa ylipäällikkyyden toiselle Suomen kansalaiselle.

5)Perustuslain 12 luku 129 § 1 momentti: ”Tasavallan presidentti päättää valtioneuvoston esityksestä puolustusvoimien liikekannallepanosta”[…].

Tärkeimpien presidenttiä koskevien perustuslaillisten säädösten jälkeen on otettava tarkasteluun oheisessa kontekstissa myös se, mitä laissa puolustusvoimista säädetään seuraavasti:

1)Laki puolustusvoimista 3 luku 24 § 1 momentti: Puolustusvoimien ylimmästä päällikkyydestä säädetään perustuslaissa. Puolustusvoimat on hallinnollisesti puolustusministeriön alainen. Tasavallan presidentti päättää sotilaskäskyasioista ja sotilaallisista nimitysasioista sen mukaan kuin tässä laissa säädetään”.

2)Laki puolustusvoimista 3 luku 31 § 1, 2 ja 3 momentti: ”Tasavallan presidentti päättää valtakunnan sotilaallisen puolustuksen keskeisistä perusteista, sotilaallisen puolustusvalmiuden merkittävistä muutoksista, sotilaallisen puolustuksen toteuttamisen periaatteista sekä muista puolustusvoimien sotilaallista toimintaa ja sotilaallista järjestystä koskevista laajakantoisista tai periaatteellisesti merkittävistä sotilaskäskyasioista”.

”Presidentti päättää sotilaskäskyasiana myös sotilasarvossa ylentämisestä sen mukaan kuin tässä laissa säädetään”.

”Presidentti voi ottaa päätettäväkseen puolustusvoimain komentajan tai muun sotilasesimiehen ratkaistavaksi osoitetun sotilaskäskyasian […]”.

3)Laki puolustusvoimista 3 luku 33 § 1 momentti: ”[…] Sotilasesimies voi ottaa päätettäväkseen alaisensa ratkaistavaksi osoitetun sotilaskäskyasian”.

Edellä esitetyt suoraan puolustusvoimiin liittyvät lainkohdat ovat erittäin perustellut, koska niitä tulee tarkastella sen instanssin osalta, joihin ne suoraan liittyvät. Armeija on ja tulee olla toimiakseen hyvinkin autoritaarinen sekä johtosuhteiden on oltava selkeät. Edellä esitetty osoittaa myös sen, että tasavallan presidentti omaa ylipäällikön roolissa käytännössä lähes rajattomat valtaoikeudet, nauttii erityisen laajaa syyteennostosuojaa, ei ole velvollinen esittämään päätöksiään muille tahoille sekä ei tarvitse nauttia eduskunnan eli toisin sanoen kansan luottamusta.

Seuraavaksi otan esille usein painottamani, mielestäni koko maamme lainsäädännön peruskiven. Perustuslain 1 luvun 2 §:n 1 momentti sekä 3 §:n 1 ja 2 momentti luovat perustan sille, miten maatamme johdetaan. Suora sitaattikiteytys edellä olevasta: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta […] Hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto […]”. Niin kauan kuin nykyinen perustuslakimme on voimassa, edellä esitetty käytännössä luo pohjan kaikelle muulle toiminnalle ja näin mielestäni tulee myös olla.

Toteamus siitä, että valta kuuluu kansalle, on kaiken perusta. Eduskuntavaaleissa, joita perustellusti voidaan pitää vaaleista tärkeimpänä, kansa antaa äänestämällä valtamandaatin sellaiset poliittiset/ideologiset valtasuhteet omaavalle eduskunnalle kuin parhaaksi katsoo. Vaalien voittaja taas muodostaa enemmistöhallituksen, joka johtaa maatamme ja yksi hallituksen tärkeimmistä johtamismuodoista on lainsäädäntö, jolla kansan valtamandaatin saanut johto pystyy toteuttamaan poliittisideologiset tavoitteensa. Kun puhutaan tavanomaisesta lainsäädännöstä, on täysin perusteltua todeta, että eduskunta on synonyymi enemmistöhallitukselle. Mitä suuremman valtasuhteen oppositioon nähden hallitus omaa, sen suurempi on myös mahdollisten toimenpiteiden kirjo. Kuten kirjoituksessani ”Kuka johtaa Suomea?” tuon esille, jopa perustuslaki on muutettavissa ja vielä varsin nopeasti.

Kansa luovuttaa valtamandaatin kannattamalleen poliittiselle ideologialle. Äänestyksen lopputuloksesta voidaan aina käydä poliittista spekulointia, mutta äänesti kansa valtaan autoritarismin, ääriliberalismin tai jotain siltä väliltä juridisesti ei koskaan tule kyseenalaistaa sitä, äänestikö kansa oikein. Äänestämällä toteutuu kansan tahto ja se saa haluamansa johdon luonnollisesti sillä edellytyksellä, että hallitus omaa paljon peräänkuuluttamani vahvan johtajuuden ja todellakin käyttää sitä valtaa kokonaisuudessaan, minkä perustuslaki hallitukselle antaa.

Tässä vaiheessa kirjoitustani on syytä ottaa pohdinnanalle se, millainen olisi paras mahdollinen ylipäällikkö. Kuten perustuslakimmekin tuo esille, presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö ainakin rauhan aikana. Nyt ylipäällikköä käsittelevässä osiossa presidentti ja ylipäällikkö ovat sama henkilö.

Ylipäällikön tulisi olla myös käytännössä maamme korkeinta valtaa käyttävä henkilö. Hänen olisi oltava poliittisideologinen johtaja, joka omaa myös vahvan sotilastaustan. Ylipäällikkö ei ole pelkästään sodanajan johtaja, vaan hänen tulisi käyttää korkeinta käskyvaltaa puolustusvoimien suhteen myös rauhan aikana. Rauhan aikana ylipäällikön tulisi pitää huoli sotilashenkilöiden ylentämisen ja tehtäviin asettamisen suhteen siitä, että hänen alapuolellaan oleva ylin sotilasjohto on tehtäviensä suhteen pätevää sekä koostuu henkilöistä, joihin ylipäällikkö voi luottaa. Hänen tulisi niin sanotuilla ylipäällikön päiväkäskyillä puuttua puolustusvoimissa harjoitettavaan koulutukseen sekä siihen, miten ja mihin valtioneuvoston vuosittainen puolustusbudjetti käytännössä kohdennetaan. Ylipäällikön tulisi olla näkyvä henkilö myös rauhan aikana. Hänen toimiinsa pitäisi lukeutua varuskuntiin, sotilasoppilaitoksiin sekä sotaharjoituksiin tekemät vierailut, joissa mahdollistuisi realistinen näkemys nykytilasta ja asiakokonaisuuksista, jotka olisi korjattava tai muutettava.

Sodan aikana ylipäälliköllä tulisi olla aktiivinen rooli koko sodan ja jopa yksittäisten ratkaisevien taisteluiden johtamisessa, koordinoinnissa ja suunnittelussa. Kuten usein olen todennut, ideologinen johtaja johtaa edestä. Edellä mainittu tarkoittaisi ylipäällikön osalta aktiivisia rintamavierailuita ainakin armeijakuntien ja tärkeimpien rintamasuuntien operatiivisten prikaatien komentopaikoilla. Näin ylipäällikkö ei olisi vain päämajaan tulevan tiedon varassa, vaan pystyisi omiin havaintoihin perustuen johtaa sotilaskäskyasioita. Lisäksi on muistettava, että taistelevien joukkojen moraalin kannalta edestä johtaminen kaikkien johtoportaiden osalta on tärkeää ja korostuu huomattavasti, jos rintamatilanne heikkenee.

Kun edellä esitettyä tarkastellaan käytännön valossa, ensimmäinen esittämäni peruste ei toteudu, koska presidentti on käytännön tasolla kaikessa muussa kuin sotilaskäskyasioissa riippuvainen valtioneuvostosta ja tietyissä tapauksissa myös koko eduskunnasta. Lisäksi Suomen seuraava presidentti ei tule omaamaan vahvaa sotilastaustaa ja muutoinkin kyseisen kaltaisia poliitikkoja ei ole monta. Edellä esittämiini faktoihin perustuen monelle saattaa muodostua käsitys, että presidentin tulisi mahdollisen sodan syttyessä luovuttaa ylipäällikkyys puolustusvoimain komentajalle. Valittiin ensi sunnuntaina ehdokkaista kumpi tahansa tasavallan presidentin tehtävään, ylipäällikkyyden luovuttaminen sodan aikana on allekirjoittaneen näkemyksen perusteella kyseisten henkilöiden osalta ainut rationaalinen toimi. On kuitenkin muistettava, että puolustusvoimat ja sotilaat ovat laillisen esivallan miekka ja puhtaasti toimeenpaneva ja käskyjä toteuttava instanssi. Puolustusvoimien tulee kaikissa tilanteissa olla alisteinen maamme poliittiselle johdolle. Tästä syystä ylipäällikkyyttä ei tule luovuttaa puolustusvoimainkomentajalle vaan jollekin muulle poliittiselle johtajalle, joka omaa kyseisen alan ammattitaidon. Edellä esitettyä allekirjoittaneen näkemystä puoltaa myös perustuslain hyvinkin avoin sanamuoto siitä, että presidentti voi poikkeusoloissa luovuttaa ylipäällikkyyden toiselle Suomen kansalaiselle.

Maamme politiikka omaa varsin omintakeisia piirteitä. Tästä yhtenä esimerkkinä laajojen lainmuutoshankkeiden jääminen varsinkin kauaskantoisen ajattelun osalta keskeneräiseksi. Presidentin rooli puolustusvoimien ylipäällikkönä on juuri kyseisen kaltainen ja erittäin vakava esimerkki. Kekkosen lähes yksinvaltaisen valtakauden jälkeen haluttiin perustuslain muutoksilla kaventaa huomattavasti tasavallan presidentin valtaoikeuksia. Näin tapahtui, mutta prosessi jäi kesken. Nykyisellään presidentin valtaoikeudet ovat hyvin rajatut, mutta ylipäällikön rooli mahdollistaa edelleen presidentille lähes rajattoman vallan koskien puolustusvoimia sotilaskäskyasioissa.

Erittäin laajat valtaoikeudet ylipäällikön roolissa vaikuttavat huomattavasti myös Suomen niin sisä- kuin ulkopolitiikkaan, missä presidentti on hyvin sidottu valtioneuvoston ja eduskunnan tekemiin päätöksiin. Tämä muodostaa huomattavia ristiriitoja ja johtamisketjun epäselvyyksiä. Edellä esittämistäni syistä oudoksun, että edes presidentinvaalien aikana presidentin ehdottomasti suurinta valtaoikeutta ei nostettu käytännössä tärkeimmäksi kysymykseksi.

Maamme politiikan omintakeisena piirteenä pidän myös sitä, että Suomen johdolla on ollut lähihistorian aikana hyvinkin kiire päästä erilaisten yhteisöjen jäseneksi sekä tehdä muutoinkin ulkopolitiikkaan merkittävällä tavalla vaikuttavia sopimuksia. Allekirjoittaneen näkökulmasta katsoen Suomella oli lähes pakonomainen tarve päästä nopeasti Euroopan Yhteisön, Euroopan Unionin, kyseisiin asiakokonaisuuksiin liittyvän Euron, NATO:n sekä Yhdysvaltain kanssa solmitun puolustusyhteistyösopimuksen piiriin.

Juridiikassa on fraasi, jossa todetaan, että: ”Älä koskaan allekirjoita blankkoa!”. Pienemmässä, yksittäistä ihmistä koskevassa kysymyksessä edellä esitetty fraasi on itsestäänselvyys. Tällä tarkoitetaan sitä, että jos henkilö solmii sopimuksen, hänen ei tule missään olosuhteissa allekirjoittaa tyhjää paperia ja antaa tämän jälkeen toisen osapuolen laatia allekirjoitettuun asiakirjaan sopimuksen ehdot. Uskon, että edellä esitetystä kaikki lukijat ovat samaa mieltä.

Kun siirrytään isompaan kontekstiin eli valtiosopimuksiin, maallamme on kuten aikaisemmin totesin ollut kiire päästä liittymään kutakin asiaa koskevan sopimuksen piiriin. Vasta liittymisen jälkeen on aloitettu käsittelyt/neuvottelut sopimusten yksityiskohdista. Kyseinen on erittäin epärationaalista politiikkaa, joka on osoittautunut todeksi EY/EU sekä Euroon liittymisen suhteen. Uskon, että tilanne tulee vielä aikaisempia esimerkkejä enemmän monimutkaistumaan, kun yksityiskohtien todellinen käsittely koskien sotilasliitto NATO:n ja Yhdysvaltain kanssa tehdyn kaksipuolisen puolustusyhteistyösopimuksen todellisten yksityiskohtien käsittelyä alkaa.

Kuten kaikki tietävät, NATO on sotilasliitto ja Yhdysvaltain kanssa tehty sopimus on myös sotilaallinen. Kyseiset asiat kuuluvat maan päämiehelle, joka omaa myös ylipäällikkyyden. Presidentin roolia kyseisissä neuvotteluissa sitoo huomattavasti aikaisemmin mainitsemani fakta, että sotilasasiat ovat myös hyvin pitkälti ulko- ja sisäpoliittisia kysymyksiä. Puhtaasti lähes tulkoon kokonaan sotilaskäskyasiana, on pidettävä sitä, mikä rooli puolustusvoimiemme yksittäisillä sotilailla on tulevaisuudessa koskien NATO operaatioita, Yhdysvaltain kassa solmitun puolustusyhteistyön käytännön toteuttamista sekä kriisinhallinta/rauhaanpakottamistehtäviä.

On muistettava, että kaikkien korulauseiden takana on Yhdysvaltain ja EU:n suurvaltioiden valtapolitiikka. Tämä näyttäytyy toteen vakuuttavana esimerkkinä siinä, minkälaista jälkeä Yhdysvallat on jättänyt jälkeensä levittäessään muualle ”länsimaista demokratiaa”. Käytännössä savuavia raunioita ja täydellistä sekasortoa. Edellä mainitun takia on erittäin tärkeätä, että maamme lainsäädäntöön sekä uusiin valtiosopimuksiin kirjataan selkeästi varusmiesten, reserviläisten, sopimussotilaiden sekä kantahenkilökunnan osallistumisen perustuvan vapaaehtoisuuteen. On erikseen koulutettava nykyiseen tilanteeseen tarvittavat joukot, joihin liitytään vapaaehtoisuuden pohjalta. En halua, että tulevaisuudessa suomalaisten sotilaiden verta vuodatetaan suorana sotilaskäskyasiana taisteluissa, joiden todellinen päämäärä on Yhdysvaltojen valtapoliittisen aseman vahvistaminen!

Ennen tulevien ristiriitaisuuksien ja ongelmien analysointia on perusteltua katsoa lähimenneisyyteen. EU politiikassa nähtiin aikanaan episodi, jota allekirjoittanut on kutsunut ”kahden lautasen kriisiksi”. Koska maamme sen aikainen lainsäädäntö, joka siis aina ennen liittymistä kansainväliseen valtiosopimukseen tulisi olla kunnossa, ilmeni voimakas ristiriita siitä, kuka edustaa Suomea Euroopan Unionissa. Sen aikainen tasavallan presidentti omasi näkemyksen, että presidentti, jonka yksi päätehtävistä on ulkopolitiikka, itseoikeutetusti edustaisi EU tasolla myös maatamme. Pääministeri taas omasi täysin erilaisen näkökannan. Koska kumpikaan ei ristiriitatilanteessa antanut periksi, molemmat osallistuivat maamme edustajina EU:n kokouksiin. Näin ollen kokousten päivällisissä Suomen edustajalle oli varattava kaksi lautasta ja siitä tulee myös allekirjoittaneen käyttämä nimitys tapahtumainkululle, josta olisi tullut ottaa oppia maamme liittyessä NATO:on. Nykyinen lainsäädäntö selkeästi määrittelee maamme ulkopolitiikan koskien EU:a pääministerijohtoiseksi. Tästäkin asiasta tulee muodostumaan nykyisessä NATO Suomessa ristiriitoja, joihin palaan myöhemmin.

Kuten aikaisemmin olen todennut, NATO on sotilasliitto ja samoin Yhdysvaltain kanssa tehty puolustusyhteistyösopimus on sotilaallinen. Jatkossa käsiteltäessä kyseisiä valtiosopimuksia käytän puhtaasti kieliopillisen luettavuuden kannalta NATO termiä synonyyminä myös Yhdysvaltojen kanssa tehdyn sopimuksen suhteen.

NATO on sotilasliitto ja olisi luontevaa, että valtion päämies ja puolustusvoimien ylipäällikkö, eli tasavallan presidentti on henkilö, joka on maamme edustaja kyseisissä kokouksissa. Ehdottomasti tärkeimmät kysymykset NATO:n suhteen ovat:

-Minkälaisen roolin Suomi tulee ottamaan sotilasliitossa?

-Tuleeko maahamme pysyviä ulkomaisten sotilaiden tukikohtia ja miten puolustusvoimiemme joukkoja ja kalustoa varataan sekä käytetään NATO operaatioissa?

-Salliiko Suomi ydinaseiden sijoittamisen tai kauttakulun maassamme?

-Poistetaanko Ahvenanmaan demilitarisaatio käytännössä vanhentuneena käsitteenä kyseisen saaren huomattavan strategisen merkityksen takia?

-Minkä suuruiset taloudelliset resurssit Suomi mitoittaa NATO operaatioihin vuosittain käytettäväksi?

Kaikki edellä esittämäni kysymykset ovat luonteeltaan sotilaallisia, mutta omaavat huomattavan ulko- sekä sisäpoliittisen aspektin. Näin ollen tasavallan presidentin valtaoikeudet eivät riitä kyseisistä kysymyksistä neuvottelemiseen, saati niistä päättämiseen. Edellä esitetyn takia lähihistoriassamme ollut ”kahden lautasen kriisi” on käytännössä NATO:n suhteen ”kahden lautasen politiikaksi” muokattuna ainut realistinen vaihtoehto. Jotta Suomella on valtaoikeudet omaava edustusto NATO asioista neuvoteltaessa, läsnä tulisi vähintään olla presidentin lisäksi pääministeri. Edellä esitettyä alleviivaa jo nykyinen käytäntö, jossa valtioneuvosto ja tasavallan presidentti neuvottelevat yhdessä ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä niin kutsutussa TP UTVA instanssissa.

Maallemme on myös valitettavan omintakeista mallioppilaspolitiikka, minkälaista Suomi on koko EY/EU jäsenyyden ajan noudattanut. Tähän luontaisesti liittyy myös EU:n suurvaltojen kuten Saksan ja Ranskan politiikan myötäily. Kuten aikaisemmin totesin, EU politiikka on pääministerijohtoista. Uskon, että mallioppilaspolitiikka jatkuu myös NATO:ssa. On olennaista huomioida, että NATO:n selkeä johtomaa on Yhdysvallat. Edellä esitettyä korostaa entisestään maamme erikseen Yhdysvaltojen kanssa solmima puolustusyhteistyösopimus. Valitettavan mallioppilaspolitiikan jatkuessa Suomi tulee enenemässä määrin myös myötäilemään Yhdysvaltojen harjoittamaa politiikkaa, josta olemme saaneet jo todennäköisesti ensimmäisen esimerkin. En tässä yhteydessä ota kantaa Israelin ja palestiinalaisten väliseen kriisiin tai suoranaiseen sotaan, koska se ei liity oheisen kirjoitukseni konseptiin ja näin ollen en siihen keskity. On kuitenkin fakta, että Yhdysvallat ja Israel ovat liittolaisia. Suomi on sitoutunut tukemaan YK:n palestiinalaisia humanitäärisesti avustavaa UNRWA järjestöä. Israel esitti yksipuolisen näkemyksen, että YK:n UNRWA:ssa olisi terroristeiksi luokiteltavia henkilöitä. Edellä mainitun takia Suomi veti pois tukensa kyseiseltä organisaatiolta. Tuen poisvetäminen näyttäytyy allekirjoittaneen silmissä puhtaasti epäsuoraksi kannanotoksi Yhdysvaltojen Israelia tukevalle politiikalle.

Koskien maallemme tyypillistä mallioppilaisuutta kyseinen politikointi saattaa sisältää tulevaisuuteen liittyviä ristiriitaisuuksia. Vain esimerkkinä pääministerijohtoinen EU politiikka, joka myötäilee Saksaa ja Ranskaa sekä tasavallan presidentin oleminen ylipäällikkönä NATO politiikassa, joka tulee myötäilemään Yhdysvaltain linjaa, saattaa hyvinkin nopeasti ajautua keskinäiseen ristiriitaan esimerkiksi, kun todennäköisesti Donald Trump on kyseisen maan tuleva presidentti.

Loppuyhteenvetona ja ratkaisuehdotuksenani totean seuraavaa: Sotilasliitto NATO:n ja Yhdysvaltain kanssa tekemän kaksipuolisen puolustusyhteistyösopimuksen yksityiskohtien tulevaisuuteen sijoittuvissa ratkaisuissa, joudumme avaamaan perustuslain ja monen muun asiakontekstiin liittyvän, sille alisteisen lain sekä asetuksen uudelleen muotoiltavaksi. Tässä tilanteessa, kaikkeen aikaisemmin esiintuomaani viitaten katson, että puolustusvoimien ylipäällikkyys tulisi siirtää pääministerille kaikilla niillä puolustusvoimiin liittyvillä valtaoikeuksilla, mitkä tasavallan presidentti nykyisellään omaa. Lisäksi presidentin nauttima laaja syytteennostosuoja tulisi kattaa tulevaisuudessa myös pääministerin sekä sen henkilön, jolle pääministeri mahdollisesti luovuttaa puolustusvoimien ylipäällikkyyden. Ylipäällikkyyden luovuttaminen tulisi tehdä mahdolliseksi myös poikkeusolojen ulkopuolella ja tässä yhteydessä perustuslain väljä sanamuoto ”Toiselle Suomen kansalaiselle” tulisi säilyttää. Jotta ylipäällikkyyden luovuttamisen yhteydessä vallitseva juridiikka on yksiselitteinen, tulisi lain kirjainta muuttaa siten, että puolustusvoimia ja siihen liittyviä sotilaskäskyasioita käsittelevässä lainsäädännössä tasavallan presidentti/presidentti termi muutetaan terminologisesti ylipäälliköksi.

Perustelen edellä esittämääni näkökantaa sillä, että lainmuutoksella mahdollistettaisiin maamme todellisen laajimman vallankäyttäjän sekä puolustusvoimien ylipäällikön roolin konkretisoitumisen samaan henkilöön. Sotilaskäskyasiat, joissa ylipäälliköllä on lähes rajaton valta, liittyvät lähes kaikilta osiltaan ulko- ja sisäpolitiikkaan, jota käytännön tasolla johtaa pääministeri. Kun kaikki edellä olevat valtakomponentit ovat henkilöllä, joka myös vastaa maamme EU politiikasta, ei pääse syntymään tilanteita, joissa ulko- ja turvallisuuspoliittisia neuvotteluja käyvä henkilö ei omaisi riittäviä valtaoikeuksia. Tämä olisi asioiden oikeanlaista kohdentamista, kuten verrokkina olen esittänyt myös metsästys, – riistanhoito ja metsäpolitiikan keskittämisenä maa- ja metsätalousministeriöön ja sitä johtavalle ministerille.

Perustuslakimme mukaisesti eduskunta päättää valtiosopimusten hyväksymisestä tai niistä irtisanoutumisesta. Valtiosopimukset eivät myöskään saa loukata maamme kansanvaltaisia periaatteita. Edellä esitetyssä kontekstissa pääministeri on avainroolissa sekä pääministerin sekä hänen johtamansa hallituksen tulee toisin kuin presidentin nauttia eduskunnan, eli kansan luottamusta. Kyseiset asiat antavat vahvaa lisäargumentaatiota sille, että ylipäällikkyyden siirtäminen pääministerille vahvistaa todellisuudessa huomattavasti perustuslain esittämien kansanvaltaisten periaatteiden toteutumista.

Pääministeri johtaa valtioneuvostoa eli maamme hallitusta. Näin ollen on myös pääministerin ylipäällikkyydelle merkittävää painoarvoa antava seikka, että puolustusvoimat ovat hallinnollisesti puolustusministerin ja hänen johtamansa puolustusministeriön alaisuudessa. Lisäksi on loogista, että valtionvarainministeri, joka suunnittelee myös puolustusvoimille vuosittain suunnatun budjetin, kuuluu samaiseen hallitukseen pääministerin kanssa, joka ylipäällikkönä taas sotilaskäskyasiana päättää mihin ja miten kyseinen budjetti käytetään.

Varsinkin poikkeusoloissa, erityisesti maamme ollessa sodassa on pystyttävä tekemään nopeita tilanteen vaatimia päätöksiä, jotka sotilaskäskyasiana saatetaan välittömästi täytäntöön. Edellä esitettyyn realiteettiin viitaten, perustuslainsäätäjät ovat aikanaan kauaskantoisesti ja viisaasti nähneet, että valtion päämies/ylipäällikkö tarvitsee laajan syyteennostosuojan. Tämä takaa kyseiselle henkilölle työrauhan ja estää vaaleissa vaihtumattomien instanssien epäsuoran politikoinnin. Esimerkin kaltaisesti sodan aikana ei missään olosuhteessa saisi tapahtua samankaltaista episodia kuin loppuvuonna 2023, jolloin yksi virkamies, apulaisoikeuskansleri Puumalainen sai pysäytettyä niin tasavallan presidentin, valtioneuvoston, eduskunnan, rajavartiolaitoksen kuin kansankin tahdon itärajan välittömästä sulkemisesta.

Kun käsitellään rauhan aikaa, katson kuten oheisessa kirjoituksessani olen todennut, että ylipäälliköllä on oltava myös sodanajan ulkopuolella aktiivinen rooli koskien puolustusvoimia. Koska olen myös esittänyt, että ihanteellisin ylipäällikkö olisi poliitikko sekä ideologi, joka omaisi vahvan sotilastaustan, tulisi pääministerillä olla oikeus myös poikkeusolojen ulkopuolella luovuttaa kyseinen tehtävä toiselle Suomen kansalaiselle. Edellä käsitellyn takia on myös tärkeää, että perustuslain sanamuoto säilyy mahdollisimman laaja-alaisena. Näin ollen ”toinen Suomen kansalainen” voi esimerkiksi olla ammattiupseeritaustan omaava, hallituskoalition johonkin puolueeseen kuuluva poliitikko.

Pidän kaikkea loppuyhteenvedossani esittämääni rationaalisena sekä pitkällä aikavälillä ainoana toimivana ratkaisuna koskien puolustusvoimien ylipäällikkyyskysymystä.